Ja sitten alkaa hektiset pari viikkoa, joiden aikana pitäisi ottaa kaikki ilo irti Japanin kuuluisista kirsikankukista.

Varaslähdön kirsikankukkakekkereihin voi ottaa kätevästi luumunkukkia katselemalla. Naapurikaupungissamme Mitossa on suurehko puisto, joka on valtaosiltaan luumupuitten kattama ja soveltuu siis tilanteeseen kuin veitsi voisilmään. Japanin kielikurssilla tutuksi tullut Saksalainen Katja harrastaa myös italian kieltä jota täällä opiskelee pienehkö mutta pippurinen joukko japanilaisia. Heidän kanssaan kävimme jo kerran syömässä illallista ja nyt olivat puuhailleet piknikin puistoon. Näitä häppeningejä kutsutaan paikallisella murteella "hanami":ksi (kukkien katselu), mutta kuten jokainen suomalainen hyvin ymmärtää, niin sehän on vain hyvä tekosyy ottaa vähän miestä väkevämpää.

Jotain tämän näköistä. Kaunista on katsella, mutta vaikea saada kuvaan. Mutta näitä kuvia kyllä riittää.

Tässä koko sekalainen seurakunta. Taas jotain mölpereitä etualalla ja tytöt jää piiloon. Minä kannoin korteni piknik-koriin tekemällä lettuja mansikkasurvoksella ja tokiosta ostettua ruisleipää munavoilla. Näytti menevän alas ihan ok.

Ja illalla oli vielä Hitachin rannassa rantakekkerit nuotion äärellä. Ulkomaalaiskerhon tms. järjestämä "tilaisuus". Luulimme ettei tässä kaupungissa ole meidän lisäksi muita ulkomaalaisia, mutta löytyihän nuita paljonkin. Tosin samoin kuin mekin, useimmat viettävät täällä vain vähän aikaa.

Ja jälleen suomalaisen hyinen veri vetää lumen ja jään keskelle. Tällä kertaa ei kuitenkaan lähdetä merta edemmes kalaan vaan suunnataan lähikukkuloille (noin 60km päähän). Lumi alkaa olla jo aika vähissä täällä niin piti valita pieni mutta lumekas rinne. Kyllä täällä viettää yhden päivän vallan rattoisasti.

Tämän näköistä toimintaa. Keli oli sen verran hyvä että kasvothan sain tietysti poltettua jälleen kerran. Tyhmä ei opi.

Jälkeenpäin tylsyyksissäni nyhersin videoista vielä tällaisen koosteen (xvid, 14mb).

Nyt terävimmät lukijat varmaan jo ihmettelevätkin, että kukas tämä tässä kuvan keskellä oleva tylleröinen onkaan? No sehän on Atsuko. Kerronpa pienen tarinan. Akvaario-lauantain jälkeen menimme Danielin kanssa tutkimaan Hitachin keskustaa ensimmäistä kertaa. Halusin nähdä että onko tämä paikka yhtä kurja kun kaikki väittävät. No aika kurjaltahan se näytti. Kaksi baaria, yksi pubi ja hirveästi snacks-paikkoja. Siinäpä aikamme pyörittyämme kuulimme erään paikan sisältä naisten naurua joten päätimme astua sisään: pienen pieni huone jossa oli baaritiski ja muutama sohva. Baaritiski oli täynnä miehiä ja 4 naistarjoilijaa.

No ehdimme istua sohvilla noin minuutin kun yksi tarjoilijoista tuli istumaan viereen ja jututtamaan. Hetken ihmeteltyämme opimme siis vihdoin mikä on "snacks"-paikka. Pöytään tulee hiljaiseen tahtiin pikku naposteltavaa (snacks) ja paikka takaa aina juttu(mutta ei miksikään muuksi)kaveriksi naisen. Tästä hyvästä muutamaksi tunniksi ja kahdesta oluesta saa kustannettua about 40e. Ja näitä on sitten joka kadun kulmassa... ei tule tolkkua. Niin ja siis Atsuko... hän sattui olemaan seurana töissä olevalle tyttökaverilleen.

Semmosta.

Tällä pelillä sitä sitten nykyään kurvaillaan töihin ja takaisin ja Tokioon ja muuallekin.

Autohan ostettiin varsinaisesti helmikuun eka päivinä. Tämmöset ulkomaalaiset juipit ei autoa saa ostaa Japanissa joten samassa asuntolassa asuva Hiro-san suostui jostain käsittämättömästä syystä toimimaan välimiehenä. Me maksoimme auton kyllä itse, mutta jos tapahtuu jotain vahinkoja niin auto on hänen nimissään. Ja kun sanon että "me maksoimme" niin tarkoitan että Enrico maksoi ja minä maksan hänelle suurinpiirtein saman verran kuin mitä matkustus bussissa ja junassa joka aamu maksaisi.

No asiahan on nyt kuitenkin niin, että kuten aikaisemmin tuli mainittua niin EU-Japani keskus ei ole oikein innoissaan autoista tai moottoripyöristä ja itse asiassa Hitachin puoleltakin on kuulemma olemma semmoinen sääntö että harjoittelijat eivät saa tulla omalla autolla töihin, niin autolla töihin tulo piti laittaa jäihin muutamiksi viikoiksi ja hieroa sovintoa molempien tahojen kanssa. Hitachilta luvan sai helposti ja jopa parkkipaikan, mutta keskukselta luvan saanti otti oman aikansa ja taitavasti muotoiltuja sähköposteja. Siinäpä sitä olisikin oltu jos auton oston jälkeen sitä ei olisi saanut käyttää töihin menoon.

Perjantaina töitten jälkeen pakattiin kimpsut ja kampsut autoon ja suunnistettiin vuorilla. Lähellä Naganon olympiapyhättöä sijaitseva Nozawa Onsen pitäisi olla ihan kelpo laskettelukeskus. Itse asiassa täällä järjestettiinkin joku laji Naganon kisojen aikana.

Matkassa oli omat mutkansa. Autossamme ei ole GPS navigointia (jokaisessa muussa Japanilaisessa autossa se on) ja karttojakin aika niukalti. Siksipä haimme lähitietokoneliikkeestä karttaohjelman "koekäyttöön" ja minun kannettava mukaan, koska tässä kestää akut pisimpään. Periaatteessa matka sujuikin ihan hyvin siihen asti, kunnes saavuimme tielle joka oli suljettu lumen takia ja piti matkustaa roimasti takaisinpäin. Kesärenkaat ovat itsestäänselviö. Pienimuotoinen eksyilykin kuuluu asiaan ja kun seitsemältä illalla lähdettiin ja viideltä aamulla oltiin perillä niin siitä voi jokainen laskea, miten nopeasti 300 km taittui. Kaksi tuntia unta palloon autossa ja sitten suunnistettiinkin jo vuorille.

Olimme lyöttäytyneet osaksi "Belgialaisten" ryhmää. Belgialaisia ryhmässä oli ehkä 7 ja muita noin 20 henkeä. Niinpä ei taaskaan tarvinnut kuin kulkea muitten perässä. Kyllä laiskan sielu tyytyväisyydestä huokaa.

Kohta mennään alas ja Kiukulla!

Eli jotensakin näin. Niin Danielin kuvia tietysti, kun sen verran hienoja.

Ja vielä kerta kiellon päälle maisemia. Aika huimaa oli tulla näitä mäkiä alas. Varsinkin minun liian isoilla suksilla, jotka kääntyivät vain omasta tahdostaan.

Italialaisen tyylinäyte. Öiset ajot vaativat veronsa.

Seuraava yö saatiinkin viettää hotellintapaisessa. Paikassa on nimensä mukaan monia monia kuumia lähteitä joissa voi käydä ilmaiseksi(!) kylpemässä. Lauantai-illalle vähän erikoisempi näky olikin kun kylpytakkisia ihmisiä vaeltelee pääkaduilla. Rinteet ja kylpylät ovat jotensakin erikoisesti koko kylän omistuksessa, sillä paikka elää vain ja ainoastaan turismista.

No sunnuntai oli sitten sitä sammaa ja lopulta ajettiin takaisin vain 7 tunnissa. Ohhoh!

Kaupungin pohjoispuolelta löytyy akvaario, joten pannaans muutamia hassuja kuvia.


Mötkälettä on siinä monenlaista, moooneeenlaista.

Siis ei ole todellista minkä näköinen kala. Jos tämä ei ole ollut esimerkkinä Nemo-leffaa suunniteltaessa niin ei mikään.

Kaloja.

Video (xvid, 2mb):
Lintuja

Hitachin tutkimuslaboratorion osastojen välinen keilausturnaus. Omaan suoritukseen jäi vielä parantamisen varaa: olin 89. 109 pelaajan joukosta. Joukkueelta ei kuitenkaan tullut minulle niin hirveästi satikutia, sillä 5 hengen joukkueessamme oli kaksi vielä minuakin huonommin roiskinutta. Eli palkintopallisijat jäi tällä kertaa haaveeksi.

Se on muuten sitten vuosi 4073 kiinalaisten kalenterin mukaan. Yokohaman chinatownissa oli hieman juhlistamista, mutta varsinaisten rientojen aikaan oli niin paljon poppoota että juuri ja juuri näin vilauksen lohikäärmeistä. Niin notta ei siitä sitten sen enempää.

Tervetuloa Hitachiin!

Aamulla pakattiin tavarat vuokra-autoon, minä, Enrico ja Daniel hypättiin autoon ja parin tunnin päästä oltiinkin jo Hitachin kaupungissa, mutta nyt tarina vasta alkaa. Saavuimme kaupunkiin noin 45 min etuajassa. Menimme Hitachi-Tagan asemalle koska Daniel luuli että hänen oli määrä tavata firman edustaja siellä. Ensin menimme aseman toiselle puolen ja koska se ei ollut oikea paikka niin tarkistetaan toinen puoli.

Daniel kuitenkin kääntyi (ei tahallisesti) risteyksessä jossa ei olisi saanut kääntyä ja paikallahan oli poliisi. Kirjojen kirjaan merkittiin taas kuka oli tuhma ajatelkaas. Puoli tuntia ja 7000 jeniä myöhemmin päästiin sinne aseman toiselle puolelle. Tämäkään ei ollut oikea paikka. Olisi pitänyt olla Hitachin asemalla joka on 5 km päässä. Tätä sitten yritettiin poliisille selittää, mutta eivät tuntuneet ymmärtävän selvää japanin kieltä. Sitten soitettiin poliisin tyttärelle, joka osasi muka englantia, mutta vielä huonommin kuin me japania. No jossain vaiheessa saatiin tolkutettua että Hitachin asemalle sittenkin. Saattueessa tietenkin ja taas väärälle puolen asemaa. Siitäpä ei sitten taas irrota ihan miten huvittaa vaan yritetään ensin selittää että eikun mennään toiselle puolen. Ja taas soitellaan jonnekin ja selvitetään jne. No lopulta päästää kohtaamispaikkaan puoli tuntia myöhässä.

Minulla ja Enricolla ei ollut niinkään vakava tapaus, koska tälle päivällä ei ollut muuta ohjelmaa kuin viedä tavarat asuntolaan. Ongelma sen sijaan oli se että kuinka tämä selitetään EU-Japanin keskuksen väelle, joka oli ollut yhteydessä firmaan josta ihmeteltiin että missäs pojat on kun eivät olleet junassa. Olimmehan tietenkin vaihtaneet junalipuista rahat pois ja niillä rahoilla vähentäneet vuokra-auton kustannuksia kenellekään asiasta puhumatta. Tämä siitä syystä että EUJ-keskus ei pidä siitä että meikäläiset ajaa autoa.

Kädenvääntö auton ajamisesta täällä jatkunee vielä pitkään. EUJ-keskus haluaisi kieltää auton ajamisen meiltä kokonaan, mutta milläpä keinoilla sitä pakottaa kun sopimuksessa ei mitään tämmöisestä mainita. Minua tämä ei muutoin koske, mutta Hitachi vaan nyt sattuu olemaan perin juurin paska kaupunki liikkua ilman autoa. Aamulla on menee noin yksi bussi jolla voi mennä töihin ja joka on useimmiten myöhässä niin että myöhästymme paikallisjunasta ja pitää mennä luotijunalla paikallisjunan hinnalla. Illalla tulee takaisinpäin yksi (päivän viimeiseen kello 18.46 ehtii juuri ja juuri). Viikonloppuna menee kokonaista 5 bussia päivän aikana, joista viimeinen 15.33. Hitachiin kävellen 45 min, Hitachi-Tagaan hieman vähemmän ja töihin vaikkapa 1h 30 min (ei ole tullut testattua).


Asuntola on kuitenkin aikasta hieno, siitä pointsit kotiin. Kaikki mukavuudet löytyy. Ykkös- ja kakkoskerros on miehiä ja kolmos- ja neloskerros naisia. Hitachilla ei ole töissä riittävästi naisia että olisi saanut ainoan naisasuntolan täytettyä ja siksi näin.

Ja täällähän ei siis voi tehdä mitään. Keskustassa ei ole mitään ja jos olisikin niin sinnehän ei pääse oikein mitekään. Mitään harrastusmahdollisuuksia ei ole jos ei pidä surffauksesta. Rannat ihan kelpoja, vaikka vesi ei ole kuulemma kesälläkään hirveän lämmintä, mutta virkistyypähän sitten kun ilma on kuitenkin tukala. Tai on täällä yksi suosittu harrastus: ylitöillä pröystäily.

Perjantaina oli tervetulojuhla. Ruokaa ja juomaa oli paljon ja sitä rataa. Mitään en ymmärrä näiden ihmisten puheista. Alkuunsa juttelivat niitä näitä ja hauskaa oli ja sitten kun alkoi puhe töistä niin vanhemmat puhui ja nuoriso katsoi lattiaan ja olivat hiljaa, ehkä välillä sanoivat että "kyllä söör". Minä kattelin ihmeissäni ja naureskelin että hulluja nuo japanilaiset.

Jos firmassa työskentely on tätä niin voi olla että jään akateemisille poluille. Hulluna toinen toistaan tyhmempiä sääntöjä nimellä "firman käytäntö". "Pöytä pitää siivota päivän päätteeksi", "tietokonetta ei saa jättää yöksi päälle", "ilmaisia ohjelmia ei voi asentaa kun niissä on viruksia". Pitää käännellä lätkiä, pitää pitää yhtiön vaaleansinistä takkia ja mustia kenkiä, kun ruokakello kaikki lopettaa työt sillä sekunnilla ja jatkaa ei saa ennenkuin kello soi uudestaan.

No enpä jaksa valittaa enempää. Nyt kun sai valitukset alta pois niin voi koittaa jotain positiivista ensi kerralla.

Loma lähenee loppuaan mutta vielä ehtii hyvin vaikka mitä, lentokone lähtee vasta illalla! Siispä lautalla Zamamiin kajakoimaan. Tässä jo vauhti päällä.


Seitsemän turistin ja kahden oppaan opastuksella kajakoimme ensin lyhyen pyrähdyksen pienen pienelle saarelle. Siellä sitten heitettiin jälleen snorkkelit naamalle ja naama veteen.

Omatoimisen pulikoinnin jälkeen oppaat veivät meidät tiettyyn paikkaan josta löytyi tämä veijari. Ihan hirvittävän varovaisesti piti mennä ettei vain pelästyttäisi. Näitä ei taida kuitenkaan kovin montaa olla turistien luonnossa katseltavana. Kuvasta sitä on ehkä vaikea havaita mutta kokoa oli yli metrin verran. Mahanalus kaloja täynnä.

Taidekuva ravintolasta kotimatkalta.

Ja sitten takaisin kulkuneuvolla jos toisellakin. Siinäpä sitä sitten olikin kertomusta eri laivareiteistä ja turistikuvia, mutta jännää oli ja tekemistä riitti. Vaan olipas urakkaa dokumentoida.

Ensi viikon jakso: Hitachi, Loppuu Se Ilakointi.

Lautalla Tokashikiin snorkkeloihtimaan. Keli oli vähän niin ja näin, välillä satoi ja välillä paistoi, mutta eipä se meren pohjaan syventyessä paljon haittaa. Niin no kuvassa on monorail. Semmosella mentiin.

Täällä tuli koitettua ensi kertaa japanissa liftausta. Tai en minä tietenkään vaan tyttö pistettiin tien viereen ja yllättäen heti ensimmäinen auto pysähtyi. Eli helppoa ja hauskaa, kaikki vaan hopi hopi tien varteen peukku pystyssä... jos ei skuuttereita irtoa.

Ranta oli upea ja melko pitkälti varattu meidän omaan käyttöön. Rannalla oli meidän lisäksemme 3 muuta: kaksi ulkomaalaista ottamassa aurinkoa bikineissä ja yksi paikallinen lukemassa kirjaa kaikki vaatteet päällä.

Kyllähän tässäkin touhussa kaikenlaista näkee, mutta sukeltaessa kun pääsee sorkkimaankin... valivali... eli oikeasti olihan se nyt hienoa.

Sen jälkeen eipä sitten muuta kun tyttö tien varteen hetkeksi ja autolla takaisin saaren toiselle puolen.

Taidetta lautalta.


Illalla oli vuorossa suomalaista, vai pitäisikö sanoa hannumaista, ruokaa: lihapullakeitto! Oli niin hyvää että pisti ihan laulattamaan. Ja toisaalta, paikka oli sen oloinen että jos ei vähintään tee lihapullakeittoa ja vedä kitarasooloa sen päälle niin ei ole sovelias viettämään yötään täällä.

Eihän tästä saaresta tule mitään kun sataa vain joka päivä. Nopeasti saaren viimeinen turistikokemus plakkariin ja sitten takaisin pääsaarille jossa paistoi aikaisemmin koko ajan aurinko.

Kajakkiretki vesiputouksille (eri putoukset). Mikäpäs siinä, viidakon siimeksessä on sopivan lämmintä näilläkin keleillä, vaikka meren rannalla tuuli on vimmattu. Me amatöörit otimme yhteisen kellukkeen.

Mikä voima, mikä tyyneys, vain vaaleat kutrit hulmuavat etelätuulessa.

Vesiputouksia kutsuttiin nimellä vaarin parta ja siltähän se näyttääkin: valkoinen pitkä parta hulmuaa.

Uuttakin oppii. Mikäli siis oppaan puheista mitään ymmärsimme tai häneen on uskomista, niin näistä koloista on tullut ylös katkarapuja?!?! En käsitä.

Ja sitten takaisin pääsaarille. Kaduilla oli käynnissä rumpusoolo kertaa neljä (jopa kertaa kahdeksan ennen tätä kuvaa). Mikä voima, mikä tyyneys, mutta ei vaaleita kutreja etelätuulessa, HAH.

Tälle päivälle ei enää muuta ehdi kuin etsiä majapaikan. Kevyt päivä. Matkaopas suosittelee erästä paikkaa mainoslauseella ”vaihtoehtoisten heppulien tapaamispaikka”, joka sattuu myös olemaan kaupungin halvin... eli paras ja halvin. Hippiyhteisön omistuksessa oleva nelikerroksinen kivitalo oli pistetty sisältä uuteen uskoon.

Aamulla kirjoitimme lapun ja oikean summan rahaa yösijasta pöydälle.

Nyt kun mömmöillä on saatu pää ”selväksi” niin voidaankin suunnistaa viidakkoon. 15 km viidakossa pitää lääkärin loitolla.

Ihan ensimmäisenä kaupan kautta varastojen täydennys. Kaupan parkkipaikalla törmäämme ilmeisesti saaren ainoaaseen ulkomaalaiseen meidän lisäksemme. Amerikkalainen ystävämme Steve oli aikeissa tehdä saman reissun kuin mekin, mutta epäröi lähteä yksin joten joukon jatkoksi vaan. Oli kaksi vaihtoehtoa: joko menemme ensin jokilaivalla keskelle viidakkoa ja kävelemme toiseen päähän tahi kävelemme toisesta päästä keskelle viidakkoa ja jokilaivalla ihmisten ilmoille. Keskellä viidakkoa on vesiputoukset. Koska automme oli vuokrattu toisesta päästä niin tämä ratkaisi asiaa aika lailla. Aavistuksen mutkikkaammaksi asian tekee se, että oppaan mukaan patikointi kestää 8h ja meillä oli aikaa lähtiessä jonniin verran alle 7h viimeisen lautan lähtöön. Keskeltä viidakkoa ei ole muuta tietä pois kuin kävellä takaisin. Turha mainitakaan että kännykäthän lakkasi toimimasta kilometrin päässä asutuksesta. Mitä reipas espanjalainen seikkalijamme ei kehdannut mainita oli että mikäli kukaan ei ole mennyt viimeistä edellisellä laivalla putouksille niin viimeinen laiva jää kalenterista pois. Sanomattakin on selvää että mitä syvemmälle metsikköön pääsimme niin sitä enemmän satoi vettä. Siksi kai näitä kutsutaan sademetsiksi.


Ennen. Huomatkaa erinomainen varustautumiseni.



Ensimmäiset kolme kilometriä olivat suorastaan autotietä, mutta sitten alkoi varsinainen samoilupolku, jota riitti siis noin 11 km. Välillä polku jopa katosi näkyvistä mutta neljään pekkaan etsiminen onnistui kohtuullisen luontevasti. Polku nyt oli kuitenkin merkitty tasaisin väliajoin puihin. Siitä huolimatta meno oli aikamoista tiukan aikarajan, vuoristoisten polkujen ja jokien ylitysten vuoksi.

Ruokahuolto on onneksi kunnossa.

Reipas espanjalainen seikkalijamme putouksilla. Repusta törröttää matkamuisto: puukeppi jolla voi ainakin tappaa riistaa sitten kun vietämme yön viidakossa ilman ruokaa sateessa (paitsi yksi ananas). No vaikka loppujen lopuksi selvittiin ihan perunalastuilla niin ainakin ko. kepin kanssa saatiin aikaiseksi kiitettävästi ongelmia lentokentillä.

Jälkeen.

Näin päivänvalossa majapaikkamme näyttää suorastaan lukaalilta. Nyt saimme isännänkin kiinni, eikä ollut vihainen edellisillasta vaan tyytyväinen kun sai asiakkaita.

Yaeyama on vain pakollinen välietappi, jossa vaihdamme lauttaan, joka vie meidät Iriomoteen. Ensin alkuun oli tarkoitus että menemme heti lautalta päästyämme viidakkoon samoilemaan. Minä pistin kuitenkin hanttiin. Flunssa yhdistettynä eiliseen urheiluun pisti miehen sille mielelle että nyt ei lähdetä 15 km lenkille viidakkoon. Ensin haettiin kaupasta nappeja parantamaan oloa ja uusittiin suunnitelmat.

Ensin otettiin todella pintapuolinen tutustuminen viidakkoon jokilautalla. Viidakkokuvia riittää vielä, mutta laitetaan kuva kummasta juuripuusta. Näitä oli joka puolella mutta tämä oli erikoisen iso yksilö.


Sitten otettiin jälleen auto jotta päästäisiin kiertämään saarta ympäri. Päästimme naisen hetkeksi rattiin ja kuinkas ollakaan... jos joku sattuu tarvitsemaan kyseistä osaa Daihatsuunsa niin tuosta pusikosta pitäisi löytyä.


Seuraavaksi löytyi tällainen. Vesipuhveli vai mikä lie buffalo vetää turisteja kärryillä ”saarelle”. Vettä lienee enimmillään vain parikymmentä senttiä sopivan nousu(vai lasku-)veden aikaan.

Saarelta löytyy puisto vangittuine eläimineen ja jonkin sortin alkuperäiskulttuuria. Siispä pakollinen apinakuva.

Tämän jälkeen pyörimme saarella aikamme ja lopulta menimme loikoilemaan loppuillaksi hotellin yhteydessä olevaan luxusonseniin. Tai vaikka ”onsen”:in nimellä kulkikin niin ihan perinteinen kylpylä siinä mielessä että vesi ei tullut kuumasta lähteestä vaan lämmitettiin jossain koneella. Mutta mitäpäs siitä sillä paikka oli todella hieno. Sisällä omilla osastoilla miehille ja naisille pari allasta ja ulkona yksi kylmä uima-allas ja kome tai neljä lämmintä. Ja saunat tietenkin. Sen verran aitoa tunnelmaa kuitenkin, että tuossa taustalla on viidakko ihan sen kummempia aitaamatta.

Vaihtoehtoiset yöpymiset alkavat tulla tavaksi. Ensin kiersimme aikamme kunnollisia majapaikkoja. Daniel ja Rasa olisivat olleet valmiita nukkumaan autossa, mutta minä änkyröin vastaan ja lopulta menimme erääseen asuntola-tyyppiseen majapaikkaan. Epäröimme tätä jonkin verran siitä syystä että, paitsi että paikka oli kohtuullisen surkeassa kunnossa, niin siellä ei ollut ketään ottamassa vastaa. Ovi oli kuitenkin auki. Autoimmepa siis itseämme ja menimme nukkumaan ilman kenenkään lupia.

Virkeänä uuteen aamuun. Onneksi makuupussissakin oli niin kylmä ettei tarvinnut pelätä ulos tulemista.

Ilmassa on intoa niin ettei sekaan tahdo sopia.

Kävimme neuvottelemassa skootteriheppulin kanssa kohtuuhintaan jatkosopimuksen. Prrrrryyyyyyyyyymmmmmmmmmmm.

Saaren toiselta reunalta löytyi hieman jylhempää maisemaa. Norjalaistunnelmointia tjsp.



Sitten palasimme edelliseltä illalta tutulle paikalle. En tiedä miksi ihmeessä kissat ovat perustaneet tänne yhdyskuntansa. Ilmeisesti luonnolliset viholliset ovat täällä hieman harvassa. Kotikissoja kaikki. Vain yksi tuhannesta uskaltautui tuttavalliseksi ja seurasi meitä aina salaiselle rannallemme asti. Saimme uuden ystävän jonka nimeksi taisi päätyä Minami (tarkoittaa japaniksi etelää).

Sitten kiirehdittiin kylään ja palautettiin skootterit ja juostiin kohti valaiden katselu laivaa. Myöhästyimme siitä 5 min joten koitimme aikaistaa sukellusreissua, mutta kävikin niin että sukellusporukkakin oli menossa omalla veneellä katsomaan valaita ja niinpä liityimme seuraan. Pienestä meripahoinvoinnista huolimatta minäkin pääsin näkemään muutaman mölliskän.

Takaisin päästyä kaivettiinkin samon tein sukellustamineet esille ja uudestaan menoksi. Sanoisin että tämä oli koko reissulla hauskinta hommaa. Aika pelottavaakin aluksi, mutta käsittämätön määrä outoa ötökkätä löytyy jo parin metrin syvyydestä.

Snorkkelointivehkeetkin oli vuokrattuna edellisillaltana ja tarkoituksena oli ilmeisesti räpiköidä tässä yöpymispaikan vieressä. Päiväsaikaan vaikuttaa huomattavasti houkuttelevammalta kuin aamuseitsemältä. Mutta loppujen lopuksi ei todellakaan ollut siihen aikaa.

Sukeltaesta päästyä pitikin jo aloittaa juokseminen lautalle kohti pääsaarta ja pääsaarella juostiin laivalle kohti Yaeyamaa. Siinä olikin sitten liian kiire ottaa kuvia.

Rahaa ehdittiin nostaa... ja pojat sitä pitikin nostaa ihan kaksin käsin.

Loppukevennys #2: sukeltajien luona asusteli ihka oikea puhuva papukaija. Osasi sanoa huomenta, päivää, anteeksi jne.