Hyvää uutta vuotta!

Japanilaiset ei juurikaan juhli joulua mutta uutta vuotta kylläkin. Yleensä tapana on mennä temppeliin ja tehdä toiveita uudelle vuodelle ja ehkä rukoilla omaisten puolesta samalla, soitellaan kelloja ja juodaan kuumaa sakea.

Menimme katsastamaan tilanteen Tokion keskustassa (Tokyo Tower näkyy taustalla) olevaan temppeliin/puistoon. Täällä oli hieman tavallisuudesta poikkeava perinne(?) jossa paperinpalalle on kirjoitettu toive, kiinnitetään se ilmapalloon ja kun kello lyö kaksitoista niin pallot päästetään taivaalle. Tokion tapaan ihmisiä riitti ja tunnelma oli käsinkosketeltavissa. Me tajusimme tämän hieman myöhään eikä meille riittänyt lappuja eikä palloja. Nyyh. Piti tehdä perinteiset toiveet perinteiseen tapaan heittämällä 5 jeniä laatikkoon, kaksi kätten taputusta ja kumarrus toivetta tehdessä.

Loppuun pitänee vielä sanoa että vuosi 2005 oli henk. koht. varsin hyvä vuosi, joten vuodelle 2006 on kasattu aika kovat paineet. Toivottavasti ei luovuta heti alkuunsa.

Joskus aikaisemmin villissä nuoruudessa tuli käytyä Beatles-baarissa ja se oli niin ehdottoman kähee, että piti viedä vieraatkin. Kolmen suomalaisen, kolmen japanilaisen ja yhden saksalaisen voimin otettiin paikka haltuun. Suomalaiset tykkäsi kuin hullu puurosta ja muut ei ymmärtäny hyvän päälle mitään. Harmi että paikassa ei saa tanssia eikä laulaa mukana ettei se häiritsisi muitten nautintoa. Onneksi on lähes kaikki tallessa videolla niin voi fiilistellä kotona.

Beatles... eiku Silver Beats ja mä. No lähimpänä oikeata Beatlesia mitä todnäk tulen ikinä pääsemään. Pystytkö tunnistamaan kuka on John, Paul, George ja Ringo?

Aamulla laivaan pienien kommelluksien kautta ja matkaeväiksi saimme pussillisen rouvan itse (jostain) poimimia appelsiineja. Samon tein siirtyminen kagoshimasta hakataan, mutta siltikään emme ehtineet illan viimeiseen shinkanseniin, sillä jostain syystä yöjunia ei harrasteta. Niinpä soitimmekin jo vanhoille tutuillemme Hakatassa. Pienen itkemisen jälkeen löytyikin taas yösija. Onpas kaikin puolin kauhea kuva, mutta muutakaan ei ole.

Ja seuraavana päivänä vihdoinkin takaisin Tokioon.

Lopussa ei seiso kiitos, vaan kotiinpaluun karu realismi.

Ajattelimme että jos koittaisi vuokrata auton ja sitten sen kanssa kruisailla vuoristoteitä. Polkupyörillä kilometrin korkeuteen sinkuttaessa voi tulla äitiä ikävä (terveisiä äitille). Ongelmaksi saattaisi ehkä muodostua että ainoa ajokorttimme ei kyllä ole kansainvälinen ajokortti, puhumattakaan sitten japanilaisesta joksi se ilmeisestikin pitäisi vaihtaa että täällä saa ajaa. No Crown pelastaa tilanteen ja vuokraa meille auton päiväksi alle 30 eurolla. Ajokorttikaan ei näyttänyt tuottavan ongelmia ("eiköhän tämä kortti kelpaa").

En tosin tiedä olisiko auton saanut vielä halvemmalla jos emme olisi rikkoneet karaokelaitteita. Koitimme soittaa CD:tä karaokelaitteilla edellisenä iltana ja kone söi CD:n ja Crownin piti onkia se laitteesta lastalla ja veitsellä.

Pienen tapailun jälkeen mikulilla alkaa ajaminen ensimmäistä kertaa vasemmanpuoleisessa liikenteessä luistaa ihan mallikkaasti. Tässä ollaan selvitty jo supermarkettiin asti. Siitä onnellinen ilme.

Ensin lähdimme samoilemaan vuorille. Tarkoitus oli mm. tarkastaa miltä näyttää todella wanha puu ja ottaa tuntumaa apinoihin. Tässäpä hieman tuntumaa maisemista.


Matkalla törmäsimmekin näihin veitikoihin. Ihan kaksi kuvaa piti laittaa. Kaikki tykkää apinoista. Saaren pitäisi olla apinoita pullollaan, mutta ne pysyttäytyvät talvipakkasilla kotikoloissaan tai missä apinat sitten asuvatkin. Kylmähän nuilla näytti olevan ja tämän jälkeen ei niitä sitten nähtykään vaikka varoituskylttejä oli runsaasti.

Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisit saanut olla mukana. Metsässä on mukavaa.

Ja metsissähän yleensä puita riittää. Tällaisia 3000 vuotta vanhoja puita ei kuitenkaan kotinummilta taida löytyä. Tälle jörnille Jeesus on newskool.


Päivän päätteeksi kävimme vapaaehtoiseen 100 yenin hintaan ulkoilmaonsenissa. Ulkona +5 astetta ja maan sisuksista pulppusi sanoisin hieman alle 40 asteista vettä. Kohtuullisen pitkään tuli loikoiltua kun ei poiskaan päässyt. Heti kun nousi altaasta niin oli pirullisen kylmä.

Kapeaa vuoristopolkua yön pimetessä kiersimme loput saaresta. Tarkistimme mm. Majakan ja hiekkarannat. Pimeähän se oli mutta eihän majakalla päivällä mitään teekään. Yöllä pääsee oikeuksiinsa.

Kun nyt tuli nukuttua niin hyvin edellinen yö niin tänä yönä voisikin sitten nukkua autossa kun sellainenkin sattui mukaan... mutta tokihan ensin ehtii yömyssyn ottaa. Löysimme kuin löysimmekin Yakushiman ainoan kivan paikan: muumipatsas, tissijuliste, jazzi soi ja mukava vanha rouva kaateli juomia meille, ainoille asiakkaille. Kun kävi ilmi ettei meillä ollut yöpaikkaa niin rouva vaati että nukumme hänen kotonaan ja kun ei muitakaan asiakkaita sattunut olemaan sillä hetkellä niin ajelimme peräkanaa hänen asunnolleen koisimaan.

Lautalla Yakushimaan (Yaku-saari). 30 km halkaisijaltaan oleva klöntti on kuuluisa luonnostaan ja... eipän paljon muusta. Keskellä muutama iso vuori ja reunoilla 14 000 asukasta.

Ensin vuokrasimme pyörät iltapäiväksi ja rullailimme paikan halvimpaan majapaikkaan: Crownin (lausutaan japanilaisittain clown) kartanoon.

Tämä silmäpuoliveijari oli heti ensimmäisenä ottamassa vastaan. Nimiä kirjaan kirjatessa en voinut olla huomaamatta että edellinen asukas oli yli viikon takaa. Takapihalta pääsi huoneisiin.

Siellä oli Crownin toinen tytär tekemässä ruokaa ja toinen suihkussa. En tiedä minne he liukenivat siksi aikaa kun me asustelimme huoneessa, mutta jonnekin hävisivät piakkoin. Perhepotretin ehdimme kuitenkin näpätä.

Herra Crown on monipuolinen mies. Resepsuunissa toimii parturi. Crown on ilmeisesti paikallinen kuuluisuus; on laulanut televisiossa ja opettaa karaokelaulantaa kotonaan. Kuvassa näkyvän huoneen, keskellä majataloa, seiniä koristi kuvat mestarista itsestään ja nurkassa massiivinen karaokelaitteisto.

Repuista eroon päästyämme poljimme pienen pieneen onseniin (kuuma lähde). Pimeässä polkupyörällä paikan etsiminen oli hieman vaivalloista, mutta kysyttyämme eräältä tyypiltä että missäs paikka on, niin hän lähti näyttämään tietä ja tuli mukana myös kylpemään. Voisi luulla että mukava heppu, mutta todellisuudessa rasittavin japanilainen tähän asti. Jaaritteli samoja kahta juttuaan ikuisuuksiin. Kaiken lisäksi onsen koostui ammeesta jonne mahtui ahtamalla 4 ihmistä. Vaan saipahan peseytyä.

Hyvästelimme emännät (kuvassa se toinen, joko Yuko tai Fumiko) ja lähdimme etenemään syvälle etelään kohti Kagoshimaa.

Turistit saavat ostaa kertalipun jolla saa matkustaa junissa niin paljon kuin haluaa, mutta minä en kun asun pysyvästi. Maksoin tämän yhden reissun aikana suurin piirtein tämän lipun hinnan jota he käyttivät vielä muutaman samanlaisen reissun verran lisää. Tahtoo sanoa sitä että minä menin bussilla ja pojat junalla ja sitten odottelivat minua.

Suunnitelma oli seuraava: kun nyt tuli nukuttua niin hyvin edellisenä yönä niin heitetään laukut säilytykseen ja vietetään yö viihteellä ja katsotaan mitä seuraavana päivänä. Hetken aikaa kaduilla palloiltuamme tulimme paikkaan jossa oli erittäin hyviä katusoittajia ja jäimme niitä hetkeksi kuuntelemaan.

Mikuli houkutteli sirkustempuillaan joukon tyttöjä jotka olivat matkalla karaokeen. Koko yö karaokeboxissa oli alle 10 euroa ja siellä sai laulamisen lisäksi vaikkapa nukkua aamuyhdeksään asti. Sinne siis kaikki joukolla. Jaksoimme rääkyä (versiomme Bohemian Rhapsodysta oli sanoinkuvaamaton) aamuviiteen asti (tytöt lauloivat) ja sitten neljä tuntia unta palloon. Aamulla etenemään karaoken raikkaana. Tytöt olivat häipyneet johonkin... lauluesityksemme ei tehnyt toivottua vaikutusta.

Hiroshima on kaikille valitettavan tuttu nimi. Kuudes elokuuta 1945 kello 8.15 pudotettiin ensimmäinen atomipommi tähän kaupunkiin. Räjähti puolen kilometrin korkeudessa tappaen välittömästi 80 000 ihmistä, 140 000 ihmistä saman vuoden loppuun mennessä ja kaikkiin jälkitauteihin myöhemmin useita kymmeniä tuhansia.

Pommi räjähti melko lailla tämän rakennuksen yläpuolella. Siitä asti se on jätetty muistuttamaan näistä tapahtumista.

Illaksi kurvailimme seuraavaan kaupunkiin eli Hakataan (tai Fukuokaan, rakkaalla kaupungilla on monta nimeä). Suunnitelma oli seuraava: kun tuli nukuttua niin hyvin edellisenä yönä ja Legendan mukaan Hakatan yöelämä on vauhdikasta ja tytöt kauniita, niin heitetään laukut säilytykseen asemalle ja vietetään yö viihteellä. Kovin hyviä paikkoja ei kuitenkaan tahtonut löytyä vaikka kysyimme neuvoa kaikilta. Tässä paikallinen gigolo. Valitsimme lopulta jonkin satunnaisen pienen paikan ja vietimme siellä pari tuntia.

Kahden aikoihin lähdimme toiveikkaana etsimään uutta paikkaa ja heti ulko ovella tulikin muutama tyttönen juttelemaan. Valittelimme ettei ole yöpaikkaa eikä oikein rahaa ruokaakaan ja kohta olikin sekä yöpaikka että ruokatarjoilu. Hyvää joulua! ... En minä ole humalassa vaan väsynyt! Kuvassa on meidän lisäksi joko Yuko tai Fumiko.

Ja sitten alkaa LOMA.

Aamulla varhain shinkansenin kyytiin ja Hiroshimaan tapaamaan suomalaiset retkitoverit. Matkaa kai noin 800km ja aikaa kului luokkaa 4h. Juna oli hieman myöhässä koska puolimatkan kieppeillä oli tullut lunta noin 40cm.

Täällä kun ei GSM:t toimi niin yhteydenpito oli kohtuullisen hankalaa. Suunnitelma oli tavata hiroshimassa joskus siinä joskus. Hiroshiman asemalla syöksyin vessaan ja kappas vain, siellähän tapaa tuttuja. Tämä lupaa hyvää loppumatkaa ajatellen.

Ihan mukava kaupunki. Sinä iltana ei kuitenkaan ehtinyt paljon muuta tekemään kuin hieman ottamaan yleiskatsausta kaupunkiin, syömään ja etsimään yöpymispaikan. Syöminen sattuu nimittäin ottamaan tässä seurassa yleensä aika kauan. Tai ei syöminen vaan syömisen aloittaminen. Japanista ei saa kasvisruokaa kuin kokkia uhkailemalla. Eli pitää etsiä paikka jossa on pienin ja heikoin kokki...
Hiroshima on myöskin kuuluisa okonomiyakista ja semmoisen saimmekin ilman lihaa lopulta tilattua.

Yöksi menimme hostelliin. Sisään ei olisi päässyt enää kello kahdentoista jälkeen vasta kuin aamu kuudelta niin tuumimme että kun on perjantaikin niin lähdetään vaan ulos ja tullaan aamulla nukkumaan 4h ennen kuin huone pitää luovuttaa pois.

Japanilaistyyliset huoneet jossa nukutaan lattialla ovat yleensä halvempia ja niihin kuuluu myös muitakin mukavuuksia kuten asiaankuuluvat asusteet. Näihin kavereihin ei kyllä kannata törmätä pimeällä kujalla.

Lapsenmielisille löytyy myös oivallisesti sakea trippitötterössä pillin kera. Oioi kun se on hyvää.

Suunnistimme ulos huoneesta puoli yhden aikoihin, mutta ikävä kyllä suunnitelmassamme oli aukko. Kaikki talon ovet oli lukittu niin ettei sieltä myöskään päässyt ulos kuin kirveellä. Nukkumiseksi meni tällä kertaa.

Niisk. Viimeinen koulupäivä. Tämän päivän jälkeen suurimman osan ihmisistä näkee noin 4 kuukauden kuluttua.

Ensin viimeinen tulikoe eli esitykset japanin kielellä. Yleisö koostui paitsi meistä niin EU-Japani-keskuksen väestä ja firmojen edustajista. Näitä hiottiin viikkotolkulla, kaikki puhe oli opeteltu ulkoa ja tarkoituksena osoittaa edustajille että kyllä kieli on hallussa. Oma osuus ja ryhmän esitelmä meni varsin hyvin. Ryhmä koostui ehkä kolmesta porukan jäykimmästä henkilöstä ja esitys oli koko joukon viihteellisin (vaikka itse sanonkin) videopätkineen ja pantomiimiesityksineen. Harmi vain että tämä kuva on otettu jo esityksen loputtua ja odottelemme kysymyksiä. Aiheenahan oli katana (japanilainen miekka) ja miksi se on niin suosittu länsimaisessa populaarikulttuurissa. Valkokankaalla näkyy himmeästi Lucy Liu elokuvasta Kill Bill iskettyään juuri yakuza-pomon pään poikki katanalla.

Loppupotrettikuva. Ilmeisesti ihmiset eivät ole aivan murheen murtamia vaikka ei saakaan enää opiskella japania.

Vaihtoehtoinen kuva löytyy Jaakon sivuilta. Elkää kysykö mitä olen touhuamassa. Kunpa tietäisinkin.

Tässäpä vielä loppupotrettikuva ankarista opettajista.

Tämän jälken menimme vielä ravintolaan syömään EU:n rahoilla ja opettajatkaan eivät olleet enää ihan niin ankaria.

Ja sen pituinen se.

Suomen Japanin edustusto kokoontuu. Tampereen poikaat tulivat noin kuukauden mittaiselle kiertueelle ja tässä vaiheessa ehtivät jo Tokioonkin. Peruskierrokset kaupungilla tutustumassa ihmisvilinään ja sopivasti sattui olemaan samaan aikaan myös pienimuotoinen ilmainen animefestivaali.

Kaikin puolin kaunista. Mikuli ja Tommi.

Ilmainen on aina ilmainen, joten tapahtuma oli aika pieni, mutta aina löytyy näitä hullusti pukeutujia kuvattavaksi... siis kuvan keskellä.

Tämän jälkeen häipyivät pariksi päivää länteen, mutta reissu jatkuu yhdessä muutaman päivän kuluttua.

Eipä-sitten-opiskella-vaan-pidetään-vaan-hauskaa sarjamme päätty jaksolla kalligrafia. Kirjoitellaan pensselillä kauniita asioita kauniilla käsialalla. Ensin harjoiteltiin ahkerasti ja lopulta oli yksi yritys kehystetylle paperille. Näinkin yksinkertaiseen asiaan olivat saaneet aika kiitettävästi keksittyä sääntöjä, että kuinka tehdään kaunis kirjain.

Tässä minun aikaansaannos muutaman tunnin aherruksen jälkeen. Varsinainen teksti tarkoittanee jotain tyyliin "kunnianhimo". Ei minulla ole, mutta kirjaimet olivat hienoja. Vasemmassa alakulmassa on allekirjoitus eli hannu joka on väännetty hassuiksi merkeiksi. "han-nu" taisi tarkoittaa jotain tyyliin "merimies" tai jotain tekemistä tuulen kanssa ja "kon-sa" "tumman sininen hiekka". Niinpä...

Vierailu parlamenttitalossa tai mikä liekään (diet building). En oikein ymmärtänyt mikä oli homman nimi kun entinen turvallisuuspäällikkö näytti meille puolisalaa paikkoja ja lopuksi pyysi ettemme laittaisi kuvia nettiin. En siis laita, näytän privaatisti joskus jossain jos pyydetään.

PS. Japanin parlamentin ensimmäinen ulkomaalaissyntyinen senaattori on Suomessa syntynyt Marutei Tsurunen (entinen Martti Turunen), joka on siis vieläkin niissä hommissa.

Oi maamme Suomi synnyinmaaaaaaa...

Joku oli kämmännyt lähetystössä ja kutsunut minut itsenäisyyspäivänjuhliin. Enimmäkseen osanottajat olivat jonkin sortin bisnesmiehiä ja naisia. Siinä mielessä ei kovin monen tyypin kanssa tullut juteltua.

Mutta löytyihän sieltä sentään muutama miellyttävämpikin tuttavuus. Näiden tyttöjen toinen vanhempi oli suomalainen ja toinen japanilainen. Vastaavaa nuorisoa oli muutama muukin ja näiden kanssa tuli sitten juteltua.

Merkille pantava tilaisuus siinä mielessä että ensimmäinen ja mahdollisesti viimeinen kerta kun saa oikeasti suomalaiselta maistuvaa ruokaa suuhunsa. Ja nimenomaan sitä hyvää sellaista. Laatikoita, kinkkuja, ruisleipää, kalaruokia, joulutorttuja ja sitä rataa.

Ihan mukava pytinki nuilla suurlähettiläillä. Vois alkaa semmoseks...

Japanin kielikoe. Ei järkeviä kuvia. Kyseessä on koe joka on kaikkialla maailmassa sama ja koska en sitä nyt pääse läpi niin otan uusiksi suomessa vuoden kuluttua kun on lisää treeniä takana. Tasolla 4 tarvitsee osata about 100 kiinalaista merkkiä ja 600 sanaa, tasolla 3 tarvitaan 300 kiinalaista merkkiä ja 1300 sanaa, tasolla 2 taisi olla lähemmäs 1000 merkkiä ja ihan hirviästi sanoja ja tasolla 1 tarvitaan 2000 merkkiä ja tarkoittaa käytännössä sitä että osaa varsin sujuvasti japania. Nuo luvut voipi vähän heittää. Yritin kolmostasoa. Kerron helmikuussa miten meni kun tulee tulokset. Mutta ennakkoaavistus on vahva...

Tutustuminen uuteen kaupunkiin ja koppiin jossa tulen viettämään seuraavat kahdeksan kuukautta. Aamulla puolitoista tuntia Super-Hitachi-Expressillä Hitachin firmaan Hitachin kaupunkiin Hitachin rakentamalla junalla. Tässä alkaa jo hitaimmallekin valjeta minkä sortin kaupunki on kyseessä. Suurin osa kaupungin 200 000 asukkaasta työskentelee samannimisen yrityksen palkkalistoilla ja loput ilmeisesti ylläpitää kaupungin infrastruktuuria. Joka paikassa oli Hitachin tehtaita, tutkimuslabroja, asuntoloita yms yms.

Pannaan tässä sitten se ainoa kuva mikä reissulta sattui jäämään käteen.

Tutkimuslaboratoriat olivat aivan upealla paikalla vuoren rinteellä. Talon yläkerroksessa oli katseluhuone josta näki koko kaupungin. Ja perusnegatiivinen mieleni alkoi heti miettimään miltä tuntuu nousta sinne joka aamu kävellen. Italialainen kollega työskentelee viereisessä rakennuksessa mutta periaatteessa samoissa tiloissa joten eipä tule heti yksinäinen olo. Pyörähdimme molemmat rakennukset läpi ja käytiin läpi minkä sortin tutkimusta siellä tehdään. Ruokailu nautittiin hirsimökissä jonka olivat päättäneet roudata kanadasta Hitachiin. Työn toimenkuva ei hirveästi vielä vakuuttanut, mutta ei heitetä vielä kirvestä kaivoon.

Sen sijaan asuntola on oikein mukava. On oma keittiö astioineen, vessa, pyykinpesukone, televisio ja kaikki muut perustarpeet. Ikkunasta näkee jopa meren puiden välistä. Toisaalta, matkaa työpaikalle on aika lailla, mutta jospa italiaano ostaisi auton jotta pääsisi näpsäkämmin kulkemaan. Kysyimme asuntolan pomolta että onko tässä ravintolaa lähellä niin alkoivat vaan nauramaan. Kysyimme että onko tässä kioskia lähellä niin nauroivat lisää. Supermarketti löytyy jostain automatkan päästä.

Kiertoajelu kaupungin läpi paljasti karun totuuden. Hitachi on suunniteltu niin että siellä ei voi tehdä mitään muuta kuin töitä. Kaupungissa ei ole juuri mitään. Jospa sitä vaan hämääntyi Tokion jälkeen. Noooh, kerron lisää sitten paikan päältä.