Se on muuten sitten vuosi 4073 kiinalaisten kalenterin mukaan. Yokohaman chinatownissa oli hieman juhlistamista, mutta varsinaisten rientojen aikaan oli niin paljon poppoota että juuri ja juuri näin vilauksen lohikäärmeistä. Niin notta ei siitä sitten sen enempää.

Tervetuloa Hitachiin!

Aamulla pakattiin tavarat vuokra-autoon, minä, Enrico ja Daniel hypättiin autoon ja parin tunnin päästä oltiinkin jo Hitachin kaupungissa, mutta nyt tarina vasta alkaa. Saavuimme kaupunkiin noin 45 min etuajassa. Menimme Hitachi-Tagan asemalle koska Daniel luuli että hänen oli määrä tavata firman edustaja siellä. Ensin menimme aseman toiselle puolen ja koska se ei ollut oikea paikka niin tarkistetaan toinen puoli.

Daniel kuitenkin kääntyi (ei tahallisesti) risteyksessä jossa ei olisi saanut kääntyä ja paikallahan oli poliisi. Kirjojen kirjaan merkittiin taas kuka oli tuhma ajatelkaas. Puoli tuntia ja 7000 jeniä myöhemmin päästiin sinne aseman toiselle puolelle. Tämäkään ei ollut oikea paikka. Olisi pitänyt olla Hitachin asemalla joka on 5 km päässä. Tätä sitten yritettiin poliisille selittää, mutta eivät tuntuneet ymmärtävän selvää japanin kieltä. Sitten soitettiin poliisin tyttärelle, joka osasi muka englantia, mutta vielä huonommin kuin me japania. No jossain vaiheessa saatiin tolkutettua että Hitachin asemalle sittenkin. Saattueessa tietenkin ja taas väärälle puolen asemaa. Siitäpä ei sitten taas irrota ihan miten huvittaa vaan yritetään ensin selittää että eikun mennään toiselle puolen. Ja taas soitellaan jonnekin ja selvitetään jne. No lopulta päästää kohtaamispaikkaan puoli tuntia myöhässä.

Minulla ja Enricolla ei ollut niinkään vakava tapaus, koska tälle päivällä ei ollut muuta ohjelmaa kuin viedä tavarat asuntolaan. Ongelma sen sijaan oli se että kuinka tämä selitetään EU-Japanin keskuksen väelle, joka oli ollut yhteydessä firmaan josta ihmeteltiin että missäs pojat on kun eivät olleet junassa. Olimmehan tietenkin vaihtaneet junalipuista rahat pois ja niillä rahoilla vähentäneet vuokra-auton kustannuksia kenellekään asiasta puhumatta. Tämä siitä syystä että EUJ-keskus ei pidä siitä että meikäläiset ajaa autoa.

Kädenvääntö auton ajamisesta täällä jatkunee vielä pitkään. EUJ-keskus haluaisi kieltää auton ajamisen meiltä kokonaan, mutta milläpä keinoilla sitä pakottaa kun sopimuksessa ei mitään tämmöisestä mainita. Minua tämä ei muutoin koske, mutta Hitachi vaan nyt sattuu olemaan perin juurin paska kaupunki liikkua ilman autoa. Aamulla on menee noin yksi bussi jolla voi mennä töihin ja joka on useimmiten myöhässä niin että myöhästymme paikallisjunasta ja pitää mennä luotijunalla paikallisjunan hinnalla. Illalla tulee takaisinpäin yksi (päivän viimeiseen kello 18.46 ehtii juuri ja juuri). Viikonloppuna menee kokonaista 5 bussia päivän aikana, joista viimeinen 15.33. Hitachiin kävellen 45 min, Hitachi-Tagaan hieman vähemmän ja töihin vaikkapa 1h 30 min (ei ole tullut testattua).


Asuntola on kuitenkin aikasta hieno, siitä pointsit kotiin. Kaikki mukavuudet löytyy. Ykkös- ja kakkoskerros on miehiä ja kolmos- ja neloskerros naisia. Hitachilla ei ole töissä riittävästi naisia että olisi saanut ainoan naisasuntolan täytettyä ja siksi näin.

Ja täällähän ei siis voi tehdä mitään. Keskustassa ei ole mitään ja jos olisikin niin sinnehän ei pääse oikein mitekään. Mitään harrastusmahdollisuuksia ei ole jos ei pidä surffauksesta. Rannat ihan kelpoja, vaikka vesi ei ole kuulemma kesälläkään hirveän lämmintä, mutta virkistyypähän sitten kun ilma on kuitenkin tukala. Tai on täällä yksi suosittu harrastus: ylitöillä pröystäily.

Perjantaina oli tervetulojuhla. Ruokaa ja juomaa oli paljon ja sitä rataa. Mitään en ymmärrä näiden ihmisten puheista. Alkuunsa juttelivat niitä näitä ja hauskaa oli ja sitten kun alkoi puhe töistä niin vanhemmat puhui ja nuoriso katsoi lattiaan ja olivat hiljaa, ehkä välillä sanoivat että "kyllä söör". Minä kattelin ihmeissäni ja naureskelin että hulluja nuo japanilaiset.

Jos firmassa työskentely on tätä niin voi olla että jään akateemisille poluille. Hulluna toinen toistaan tyhmempiä sääntöjä nimellä "firman käytäntö". "Pöytä pitää siivota päivän päätteeksi", "tietokonetta ei saa jättää yöksi päälle", "ilmaisia ohjelmia ei voi asentaa kun niissä on viruksia". Pitää käännellä lätkiä, pitää pitää yhtiön vaaleansinistä takkia ja mustia kenkiä, kun ruokakello kaikki lopettaa työt sillä sekunnilla ja jatkaa ei saa ennenkuin kello soi uudestaan.

No enpä jaksa valittaa enempää. Nyt kun sai valitukset alta pois niin voi koittaa jotain positiivista ensi kerralla.

Loma lähenee loppuaan mutta vielä ehtii hyvin vaikka mitä, lentokone lähtee vasta illalla! Siispä lautalla Zamamiin kajakoimaan. Tässä jo vauhti päällä.


Seitsemän turistin ja kahden oppaan opastuksella kajakoimme ensin lyhyen pyrähdyksen pienen pienelle saarelle. Siellä sitten heitettiin jälleen snorkkelit naamalle ja naama veteen.

Omatoimisen pulikoinnin jälkeen oppaat veivät meidät tiettyyn paikkaan josta löytyi tämä veijari. Ihan hirvittävän varovaisesti piti mennä ettei vain pelästyttäisi. Näitä ei taida kuitenkaan kovin montaa olla turistien luonnossa katseltavana. Kuvasta sitä on ehkä vaikea havaita mutta kokoa oli yli metrin verran. Mahanalus kaloja täynnä.

Taidekuva ravintolasta kotimatkalta.

Ja sitten takaisin kulkuneuvolla jos toisellakin. Siinäpä sitä sitten olikin kertomusta eri laivareiteistä ja turistikuvia, mutta jännää oli ja tekemistä riitti. Vaan olipas urakkaa dokumentoida.

Ensi viikon jakso: Hitachi, Loppuu Se Ilakointi.

Lautalla Tokashikiin snorkkeloihtimaan. Keli oli vähän niin ja näin, välillä satoi ja välillä paistoi, mutta eipä se meren pohjaan syventyessä paljon haittaa. Niin no kuvassa on monorail. Semmosella mentiin.

Täällä tuli koitettua ensi kertaa japanissa liftausta. Tai en minä tietenkään vaan tyttö pistettiin tien viereen ja yllättäen heti ensimmäinen auto pysähtyi. Eli helppoa ja hauskaa, kaikki vaan hopi hopi tien varteen peukku pystyssä... jos ei skuuttereita irtoa.

Ranta oli upea ja melko pitkälti varattu meidän omaan käyttöön. Rannalla oli meidän lisäksemme 3 muuta: kaksi ulkomaalaista ottamassa aurinkoa bikineissä ja yksi paikallinen lukemassa kirjaa kaikki vaatteet päällä.

Kyllähän tässäkin touhussa kaikenlaista näkee, mutta sukeltaessa kun pääsee sorkkimaankin... valivali... eli oikeasti olihan se nyt hienoa.

Sen jälkeen eipä sitten muuta kun tyttö tien varteen hetkeksi ja autolla takaisin saaren toiselle puolen.

Taidetta lautalta.


Illalla oli vuorossa suomalaista, vai pitäisikö sanoa hannumaista, ruokaa: lihapullakeitto! Oli niin hyvää että pisti ihan laulattamaan. Ja toisaalta, paikka oli sen oloinen että jos ei vähintään tee lihapullakeittoa ja vedä kitarasooloa sen päälle niin ei ole sovelias viettämään yötään täällä.

Eihän tästä saaresta tule mitään kun sataa vain joka päivä. Nopeasti saaren viimeinen turistikokemus plakkariin ja sitten takaisin pääsaarille jossa paistoi aikaisemmin koko ajan aurinko.

Kajakkiretki vesiputouksille (eri putoukset). Mikäpäs siinä, viidakon siimeksessä on sopivan lämmintä näilläkin keleillä, vaikka meren rannalla tuuli on vimmattu. Me amatöörit otimme yhteisen kellukkeen.

Mikä voima, mikä tyyneys, vain vaaleat kutrit hulmuavat etelätuulessa.

Vesiputouksia kutsuttiin nimellä vaarin parta ja siltähän se näyttääkin: valkoinen pitkä parta hulmuaa.

Uuttakin oppii. Mikäli siis oppaan puheista mitään ymmärsimme tai häneen on uskomista, niin näistä koloista on tullut ylös katkarapuja?!?! En käsitä.

Ja sitten takaisin pääsaarille. Kaduilla oli käynnissä rumpusoolo kertaa neljä (jopa kertaa kahdeksan ennen tätä kuvaa). Mikä voima, mikä tyyneys, mutta ei vaaleita kutreja etelätuulessa, HAH.

Tälle päivälle ei enää muuta ehdi kuin etsiä majapaikan. Kevyt päivä. Matkaopas suosittelee erästä paikkaa mainoslauseella ”vaihtoehtoisten heppulien tapaamispaikka”, joka sattuu myös olemaan kaupungin halvin... eli paras ja halvin. Hippiyhteisön omistuksessa oleva nelikerroksinen kivitalo oli pistetty sisältä uuteen uskoon.

Aamulla kirjoitimme lapun ja oikean summan rahaa yösijasta pöydälle.

Nyt kun mömmöillä on saatu pää ”selväksi” niin voidaankin suunnistaa viidakkoon. 15 km viidakossa pitää lääkärin loitolla.

Ihan ensimmäisenä kaupan kautta varastojen täydennys. Kaupan parkkipaikalla törmäämme ilmeisesti saaren ainoaaseen ulkomaalaiseen meidän lisäksemme. Amerikkalainen ystävämme Steve oli aikeissa tehdä saman reissun kuin mekin, mutta epäröi lähteä yksin joten joukon jatkoksi vaan. Oli kaksi vaihtoehtoa: joko menemme ensin jokilaivalla keskelle viidakkoa ja kävelemme toiseen päähän tahi kävelemme toisesta päästä keskelle viidakkoa ja jokilaivalla ihmisten ilmoille. Keskellä viidakkoa on vesiputoukset. Koska automme oli vuokrattu toisesta päästä niin tämä ratkaisi asiaa aika lailla. Aavistuksen mutkikkaammaksi asian tekee se, että oppaan mukaan patikointi kestää 8h ja meillä oli aikaa lähtiessä jonniin verran alle 7h viimeisen lautan lähtöön. Keskeltä viidakkoa ei ole muuta tietä pois kuin kävellä takaisin. Turha mainitakaan että kännykäthän lakkasi toimimasta kilometrin päässä asutuksesta. Mitä reipas espanjalainen seikkalijamme ei kehdannut mainita oli että mikäli kukaan ei ole mennyt viimeistä edellisellä laivalla putouksille niin viimeinen laiva jää kalenterista pois. Sanomattakin on selvää että mitä syvemmälle metsikköön pääsimme niin sitä enemmän satoi vettä. Siksi kai näitä kutsutaan sademetsiksi.


Ennen. Huomatkaa erinomainen varustautumiseni.



Ensimmäiset kolme kilometriä olivat suorastaan autotietä, mutta sitten alkoi varsinainen samoilupolku, jota riitti siis noin 11 km. Välillä polku jopa katosi näkyvistä mutta neljään pekkaan etsiminen onnistui kohtuullisen luontevasti. Polku nyt oli kuitenkin merkitty tasaisin väliajoin puihin. Siitä huolimatta meno oli aikamoista tiukan aikarajan, vuoristoisten polkujen ja jokien ylitysten vuoksi.

Ruokahuolto on onneksi kunnossa.

Reipas espanjalainen seikkalijamme putouksilla. Repusta törröttää matkamuisto: puukeppi jolla voi ainakin tappaa riistaa sitten kun vietämme yön viidakossa ilman ruokaa sateessa (paitsi yksi ananas). No vaikka loppujen lopuksi selvittiin ihan perunalastuilla niin ainakin ko. kepin kanssa saatiin aikaiseksi kiitettävästi ongelmia lentokentillä.

Jälkeen.

Näin päivänvalossa majapaikkamme näyttää suorastaan lukaalilta. Nyt saimme isännänkin kiinni, eikä ollut vihainen edellisillasta vaan tyytyväinen kun sai asiakkaita.

Yaeyama on vain pakollinen välietappi, jossa vaihdamme lauttaan, joka vie meidät Iriomoteen. Ensin alkuun oli tarkoitus että menemme heti lautalta päästyämme viidakkoon samoilemaan. Minä pistin kuitenkin hanttiin. Flunssa yhdistettynä eiliseen urheiluun pisti miehen sille mielelle että nyt ei lähdetä 15 km lenkille viidakkoon. Ensin haettiin kaupasta nappeja parantamaan oloa ja uusittiin suunnitelmat.

Ensin otettiin todella pintapuolinen tutustuminen viidakkoon jokilautalla. Viidakkokuvia riittää vielä, mutta laitetaan kuva kummasta juuripuusta. Näitä oli joka puolella mutta tämä oli erikoisen iso yksilö.


Sitten otettiin jälleen auto jotta päästäisiin kiertämään saarta ympäri. Päästimme naisen hetkeksi rattiin ja kuinkas ollakaan... jos joku sattuu tarvitsemaan kyseistä osaa Daihatsuunsa niin tuosta pusikosta pitäisi löytyä.


Seuraavaksi löytyi tällainen. Vesipuhveli vai mikä lie buffalo vetää turisteja kärryillä ”saarelle”. Vettä lienee enimmillään vain parikymmentä senttiä sopivan nousu(vai lasku-)veden aikaan.

Saarelta löytyy puisto vangittuine eläimineen ja jonkin sortin alkuperäiskulttuuria. Siispä pakollinen apinakuva.

Tämän jälkeen pyörimme saarella aikamme ja lopulta menimme loikoilemaan loppuillaksi hotellin yhteydessä olevaan luxusonseniin. Tai vaikka ”onsen”:in nimellä kulkikin niin ihan perinteinen kylpylä siinä mielessä että vesi ei tullut kuumasta lähteestä vaan lämmitettiin jossain koneella. Mutta mitäpäs siitä sillä paikka oli todella hieno. Sisällä omilla osastoilla miehille ja naisille pari allasta ja ulkona yksi kylmä uima-allas ja kome tai neljä lämmintä. Ja saunat tietenkin. Sen verran aitoa tunnelmaa kuitenkin, että tuossa taustalla on viidakko ihan sen kummempia aitaamatta.

Vaihtoehtoiset yöpymiset alkavat tulla tavaksi. Ensin kiersimme aikamme kunnollisia majapaikkoja. Daniel ja Rasa olisivat olleet valmiita nukkumaan autossa, mutta minä änkyröin vastaan ja lopulta menimme erääseen asuntola-tyyppiseen majapaikkaan. Epäröimme tätä jonkin verran siitä syystä että, paitsi että paikka oli kohtuullisen surkeassa kunnossa, niin siellä ei ollut ketään ottamassa vastaa. Ovi oli kuitenkin auki. Autoimmepa siis itseämme ja menimme nukkumaan ilman kenenkään lupia.

Virkeänä uuteen aamuun. Onneksi makuupussissakin oli niin kylmä ettei tarvinnut pelätä ulos tulemista.

Ilmassa on intoa niin ettei sekaan tahdo sopia.

Kävimme neuvottelemassa skootteriheppulin kanssa kohtuuhintaan jatkosopimuksen. Prrrrryyyyyyyyyymmmmmmmmmmm.

Saaren toiselta reunalta löytyi hieman jylhempää maisemaa. Norjalaistunnelmointia tjsp.



Sitten palasimme edelliseltä illalta tutulle paikalle. En tiedä miksi ihmeessä kissat ovat perustaneet tänne yhdyskuntansa. Ilmeisesti luonnolliset viholliset ovat täällä hieman harvassa. Kotikissoja kaikki. Vain yksi tuhannesta uskaltautui tuttavalliseksi ja seurasi meitä aina salaiselle rannallemme asti. Saimme uuden ystävän jonka nimeksi taisi päätyä Minami (tarkoittaa japaniksi etelää).

Sitten kiirehdittiin kylään ja palautettiin skootterit ja juostiin kohti valaiden katselu laivaa. Myöhästyimme siitä 5 min joten koitimme aikaistaa sukellusreissua, mutta kävikin niin että sukellusporukkakin oli menossa omalla veneellä katsomaan valaita ja niinpä liityimme seuraan. Pienestä meripahoinvoinnista huolimatta minäkin pääsin näkemään muutaman mölliskän.

Takaisin päästyä kaivettiinkin samon tein sukellustamineet esille ja uudestaan menoksi. Sanoisin että tämä oli koko reissulla hauskinta hommaa. Aika pelottavaakin aluksi, mutta käsittämätön määrä outoa ötökkätä löytyy jo parin metrin syvyydestä.

Snorkkelointivehkeetkin oli vuokrattuna edellisillaltana ja tarkoituksena oli ilmeisesti räpiköidä tässä yöpymispaikan vieressä. Päiväsaikaan vaikuttaa huomattavasti houkuttelevammalta kuin aamuseitsemältä. Mutta loppujen lopuksi ei todellakaan ollut siihen aikaa.

Sukeltaesta päästyä pitikin jo aloittaa juokseminen lautalle kohti pääsaarta ja pääsaarella juostiin laivalle kohti Yaeyamaa. Siinä olikin sitten liian kiire ottaa kuvia.

Rahaa ehdittiin nostaa... ja pojat sitä pitikin nostaa ihan kaksin käsin.

Loppukevennys #2: sukeltajien luona asusteli ihka oikea puhuva papukaija. Osasi sanoa huomenta, päivää, anteeksi jne.

Toisen maailmansodan muistot ovat täälläkin läsnä. Näillä saarilla otettiin ihan tosissaan miehestä mittaa toisin kuin pääsaarella jota lähinnä pommitettiin ilmasta. Taisteluun näissä viidakoissa ei lentokoneet tai laivat auta ja siksipä amerikkalaisetkin kokivat kohtuullisesti tappioita (150 tuhatta Okinawan asukkia, joista suurin osa siviilejä, 75 tuhatta muuta japanilaista ja 14 tuhatta yhdysvaltalaista).

Tästä hyvästä syystä saarelta löytyykin varsin iso kompleksi nimellä Okinawan rauhan muistomerkki. Mustat laatat ovat "hautakiviä" joihin jokaiseen on kirjattu liuta kuolleiden nimiä. Kiistanalaiseksi tämän paikan tekee se että kiviin on kirjattu sekä japanilaisten että länsimaisten uhrien nimet. Ja isojen hautamuistomerkkien sarja jatkuu vielä paljon kuvan ulkopuolella ja lisäksi voi käydä viidakkopolun varrella olevissa tunneleissa jossa sotilaat ovat lymyilleet.


Auto viedään takaisin ja maittavan lounaan jälkeen hypätään lautalle suuntana piskuinen Zamami-saari. Kuten aina näillä tienoilla, joukkoliikennevälineitä ei ole, polkupyörällä pääsee vuoren yli jos on Lance Armstrongin reidet ja täältä ei edes saa autoa vuokrattua. Mutta skoottereita saa! Ongelmanahan nyt vain on se että japanissa skootteriinkin tarvitaan ajokortti, joita siis oli vain yksi, joten piti hieman lutvia. Lopulta yhdellä oikealla ja yhdellä ”kotiin unohtuneella” kortilla saimme kaksi skootteria ja sehän riittää kun yksi istuu tarakalla; ja halvaksikin tulee!

Tässä on kuvassa koko Zamamin sivistynyt asumusto. Pari sataa asukasta taisi olla yhteensä

Vuoren ympäri päärryttely se on poikaa. Vaaralliseksikaan ei voi reittiä kutsua sillä illan aikana näimme vain yhden auton ja sekin kääntyi edestä pois ennenkuin saimme sen kiinni.

Saaren vihoviimeisestä nurkasta löysimme kissojen paratiisin, mutta siitä lisää seuraavana päivänä valon kanssa.

Yöpaikan kanssa kävi vähän niin että iski rahansäästökampanja. Skootterien palautuksen jälkeen kävelimme läheiselle hiekkarannalle. Jonkun rantamyymälän lautaterassille oli hyvä levittää makuupussi. Vielä kun lainasi pihalla olleita rantatuoleja niin avot, mikäs on nukkuessa... no ainakin kylmä tuuli joka ui makuupussiin sisään. Rööreissä tuntui jo ennen nukkumaanmenoa että kohta tulee flunssa ja tämä yö ei tainnut ainakaan auttaa asiaa.

Okinawaa!
Reissu ei ala lupaavasti. Rasa sotkee junien kanssa ja saapuu lentokentälle 15 min ennen lentokoneen lähtöä. Kiitos japanilaisen tehokkuuden niin pääsimme kuitenkin koneeseen vielä mukaan ja laukutkin samaan koneeseen.

Tämän sortin maisemiin siis matka. Okinawan päässä onkin sitten vastassa, ettenkö sanoisi tukahduttavat, 20 astetta lämpöä. Huh hellettä! Ja sitten se alkaa: nyt lomaillaan niin ettei hiki ehdi kuivua. Kentältä kaapataan vuokra-auto, sillä Okinawan pääsaari on kuitenkin kohtuullisen iso. Ja ei hätäillä siellä kotona: tällä kertaa kuskilla on ihan oikea japanialainen ajokorttikin!

Ensin tarkastetaan muutama pakollinen matkaoppaan mainostama rauniokasa. Mitäpä siitä nyt sanomaan.

Okinawa on aika lähellä kiinaa, josta ensimmäiset asukkaat näille tienoille tulivatkin. Tämä näkyy monessa paikkaa ja esimerkiksi tässä temppelissä. Japanissa ei perinteisesti ole yltiöpunaisia rakennuksia eikä lohikäärmeitä. Aika ajoin tuntuu enemmän kuin olisi Kiinassa kuin Japanissa mm. siitä syystä että täältä puuttui Tokioon läheisesti liittyvä täsmällisyys, siisteys yms. Tosin kieli on vanhaa tuttua japania.

Tähän etäisesti liittyen, Okinawassa jokaisen talon nurkalla on leijonalta näyttävä patsas joka irvistelee. Tässä versio kaupan edestä joka myy ko. patsastelijoita.

Siellä tanssivat jotain.


En muista mihin oli tarkoitus autolla kurvailla, mutta matkalla törmäsimme tällaiseen puiston, hautuumaan ja laivatelakan yhteisen onnen hedelmään.

Hotelli kuului lentolippujen hintaan ja olikin ainoa kelvollinen nukkumapaikka tällä reissulla...


P.S. kuvat ovat käytännössä kaikki Danielin käsialaa. Copyrightit minne copyrightit kuuluu.