Vuorikiipeily (en tarkoita kiipeämistä vaan kävellen nousua) on aikasta suosittu harrastus täälläpäin kun vuoriakin sattuu olemaan aika lailla. Takao on lähimpänä Tokiota ja helppo nakki. Sinne kiipeää vanhukset, lapset ja jopa iso kasa läskejä amerikkalaisia turisteja. Korkeutta vain 600m ja valitsemallamme kävelyreitillä oli pituutta noin 3.5 km. Vaan sai siinä silti hien pintaan kun lämpötila käväisi vielä ilmeisesti yli 25 asteen.

Mikähän lie temppeli. Vuorten laella on aina temppeleitä, joilla saa kiusattua munkkiparkoja.

Todella erikoinen metsäläntti jossa suurin osa puista kasvoi vinoon.

Mikäs se siellä torottaa, se taitaa olla Tokio. Yleisesti ottaen näkymät olivat kuitenkin aika huonot, koska puita oli niin paljon. Positiivisesti ajatellen polut olivat mukavasti siimeksessä.

Näkymä sai Laurentinkin filosofiseksi.

Joku epeli...

... ja kamerasta loppui akku.

Iltapäivällä kävimme konferenssissa jonka aiheena oli "The economic impact of nanotechnology in EU and Japan". Se oli samaisen EU-Japan keskuksen järjestämä ja pääsimme sinne siksi ilmaiseksi. Ja eipä sillä vaikkei minua taloudellinen vaikutus kiinnosta niin nanoteknologia on omaa alaa niin lähellä että miksipä ei. Ja pääsi luvalla luistamaan japanin tunneilta...

Parasta oli kuitenkin illallinen, jossa paitsi tarjoilu oli huippuluokkaa, niin pääsi myöskin koittamaan vähän bisneskekkereitä. Illan saldona oli 9 käyntikorttia. En tiedä tekeekö niillä sitten lopulta mitään, vaikka sanoovat että kannattaa pitää huolta kontakteista ja sitä rataa. Harmi vaan ettei omat käyntikortit ole vielä saapuneet, jotka tilasimme.

Mafiaveljekset Nikolai, John ja Juan, sekä EU-Japan keskuksen nainen.

Kotimatkan varrelta löytyy Muumi-kahvila joka myy
suomalaista leipää!!!

Kyllä teki nimittäin aika hyvää syödä vähän ruisleipää. Tästä ilahtuunena veimme asuntolan keittäjille maistiaiset ja seuraavana päivänä myöskin koulutovereille herkkupalat. Japanilainen leipä on eurooppalaiseen makuun surkeaa joten useimmat kyllä ilahtuivat.

Rapulasta ja taifuunista on selvitty.

Ensin kävimme katselemassa perinteistä rituaalia: nukkejen polttamista. Nuket ovat japanilaisessa kulttuurissa ilmeisen arvostetumpia kuin länsimaissa. Uskomusten mukaan nukkeen siirtyy osa omistajansa sielusta ja sitä ei saa vain heittää pois roskikseen vaan sille pitää suoda kunnolliset hautajaiset. Jos nuken heittää roskikseen niin omistajalle seuraa huonoa onnea. Tällaisissa tapahtumissa munkit pitävät käytännössä aivan samanlaiset rituaalit kuin ihmisten hautajaisissa ja kaikki saavat tuoda omat nukkensa poltettavaksi ja heittää niille soveliaat jäähyväiset.

Takaisin maallisiin. Tokion suurin kauppakuja; noin niinkun suurin pikku kojuista koostuva kauppakuja kai.

Takaisin Tokyo Bayhin, josta löytyy edellisten lisäksi Toyotan autotalli, jossa voi ihailla Toyotan uusia ja tulevia autoja siviili- ja autourheilupuolelta. Sekä pienimuotoinen automuseo. Naapurista löytyi myös erikoinen eurooppakauppakatu. Kokonaan vanhaan eurooppalaiseen arkkitehtuurin tyyliin rakennettu kokoelma katuja täynnä eurooppalaisia kauppoja ja tuotteita. Erikoiseksi tämän tekee se, etta katossa on kuva taivaasta ja valaistus muuttaa sen näyttämään eri vuorokaudenajalta. Vuorokausi kului aina olikohan 10 minuutissa.

Lisäksi kävimme maailmanpyörässä joka vei matkustajansa 115 m korkeuteen.

Ja taas vapaapäivä. Kympiltä lähdettiin uudella porukalla ja uudella innolla taas Tokion lahtea ihmettelemään.

Matkan varrella käydään tarkistamassa Eiff... eikun Tokyo Tower. Tokyo Tower on Eiffel-tornin kopio joka on kuitenkin 13 m korkeampi (333 m vastaan 320 m) kuin alkuperäinen. Hissillä pääsi 150 m korkeudella sijaitsevalle tasanteelle ihailemaan kaupunkinäkymää.



Itse Tokyo Bay on täyttömaalle rakennettu pieni kaupunginosa jonne vie varsin villin oloinen siltaviritys. Vuoristorataa ei tässä kaupungissa tarvitse. Väittäävät nuo jotkut etta tämä silta on kuin suora kopio Brooklyn Bridgestä. En ole siltojen asiantuntija, joten pitänee vain uskoa.

Tässä yönäkymä siitä.

Ja lopulta Tokyo Bayssä sijaitsee kaupungin kolmas nähtävyyskopio eli vapauden patsas. Tämän kohdalla tosin on pysynyt sen verran tolkku että se on vain ehkä 10 metriä korkea.

Lisäksi kävimme tiedekeskuksessa tyyliin Heureka ja jotain muutakin pientä jännää.

Tässä mm. näkymä hotellista joka toimi Lost in Translation leffan tapahtumapaikkana. Näkymä Tokyo Metropolitan Government rakennuksesta.


Illalla menimme melkein koko Vulcanus-porukalla syömään tyypilliseen japanilaiseen illanviettopaikkaan. Kyseessä ei ole lähikapakka, vaan paikka jossa pöydän keskellä on grilli, buffetista voi käydä hakemassa grillattavaa ja sitten vain fiilistellään. Juomaa saa myös niin paljon kuin haluaa. Hinta oli kohtuullisen karkea about 25e.

Ilmeisesti oli mukavaa.


Sen sijaan karaoke-paikka jossa sai koko yön, eli about 6 tunnin ajan (jos en ole vielä muistanut mainita niin keskustastahan ei pääse pois kello 24-05 välisenä aikana), juoda ja laulaa niin paljon kuin halusi noin 15e hintaan oli varsin hyvä sijoitus. Suositellaan lämpimästi.

Vapaapäivä, jonka aloitamme hyödyllisesti hakemalla muukalaispassin, eli henkilökortin josta käy ilmi että on vuoden lupa oleskella. Tämän jälkeen lähdin hakemaan itselleni kannettavaa toiseksi halvimmasta paikasta (netin hintavertailun mukaan). Eilinen yritys hakea halvimmasta paikasta ei ollut järin onnistunut. Keskellä ei mitään ilman mainoksia rakennuksen toisessa kerroksessa oli paikka jonne ei päässyt kuin hissillä. Kun hissi saapui toiseen kerrokseen, alkoi hälytys soida ja nainen hengityssuojaimen kanssa tulee kyselemään etta milläs asioilla täällä liikutaan. No kyllä sieltä olisi lopulta kannettavan saanut mutta vasta maanantaiksi joten jätin väliin. Ilmeisesti nekin oli ihan tyytyväisia päästessaan minusta eroon.

Tämä toinenkin paikka oli keskellä ei mitään ilman mainoksia. Täälläkin vähän ihmeteltiin etta mistähän tuollainen otus on tänne eksynyt, mutta josta sentään sai ostettua tavaraa vähän tiskiä muistuttavan korokkeen edessä. Ilmeisesti lähinnä postimyyntifirma kyseessä. 14 tuuman näytöllä varustettu Fujitsu maksoi 165000 jeniä eli noin 1200 euroa. Näppäimistö ja käyttöjärjestelmä ovat japaninkieliset mutta jospa tässä selviäisi. Stipendi hupenee hyvää vauhtia.

Illalla yritettiin mennä pienelle laivakierrokselle Tokyo Bay:hin, mutta missattiin viimeinen laiva. Yllärimäihällä kun espanjalaisia oli suurin osa.

Pysäköinti mallia Japani.

Tässäpä esimakuna (vrt. huomisen tarinat) Tokyo Tower eräästä puistosta yöaikaan nähtynä.

Tokyo Game Show 2005! http://tgs.cesa.or.jp/english/
Eli jos joku ei vielä arvannut niin kyseessä on pelimessut ja tarkemmin sanoen aika pitkälti konsolipelimessut. Mitäpä sitä voi muuta sanoa kuin että ryysis, meteli ja informaatiotulva oli melkoinen. Näytillä mm. PS3 ja XBox360. PS3 pelejä en päässyt koittamaan, en tiedä oliko missään mahdollisuuttakaan, mutta XBox360 pelejä oli muutama tarjolla. Koitin jotain zombipeliä jossa aina tilassa oli 100 käsittämättömän säyseää zombia ja tarkoituksena oli raivata tie niiden läpi seuraavaan tilaan. Aika heikkoa. Kaiken lisäksi näin kun peli kaatui muutamaan otteeseen. Yleensäkin jos mitään mielenkiintoista halusi testata niin joutui jonottamaan aika kauan.

Mielenkiintoisinta minusta oli Cosplay. Cosplay tulee sanoista costume play ja tarkoittaa että ihmiset pukeutuvat (itse valmistamiinsa asuihin) ja meikkaavat itsensä saman näköisiksi kuin suosikkihahmonsa peleissä, sarjakuvissa, animaatioissa tai elokuvissa. Rahaa, aikaa ja vaivaa säästämättä oikeaan japanilaiseen tyyliin. Hallien välissa oli tila jossa cosplayaajat olivat näytilla rivissä ja ihmiset jonottivat päästäkseen valokuvaamaan. Vanhat miehet 20 kilon järjestelmäkameroidensa kanssa kuvaavat tyttöjä kissa-asuissa... miksenpä siis minäkin ja luotettava Canonini.






Illalla vuorossa Creme organization asian tour eli Bangkok Impact live at Tokyo featuring vanha tuttu Sami O. Liuski. Näyttää kovasti siltä että Shibuya sisältää paljon mielenkiintoisempia paikkoja iltapalalle kuin Roppongi. Eri sortin musiikkiin keskittyviä klubeja useita ja englantiakin taidetaan puhua välttävästi. Ainakin tuolla suurin osa tuntui olevan skandinaaveja. Hinnat tosin taitavat olla aika suolaisia. Sisäänpääsy tänne oli 3000 jenia eli reippa 20e. Mutta pääasia eli keikka oli bueno: tila oli intiimi ja musiikki kuulosti hyvältä. Samikin oli sama Sami; ja toisaalta, miksipä ei olisi.

Eli näin.

Täällä ihmisillä on erikoinen tapa alkaa nukkua silloin kuin nukuttaa riippumatta paikasta. Tuolla klubilla porukkaa nukkui joka nurkassa ja metrossa suorastaan pitää nukkua... taitavimmat seisaallaan. Integroiduinkin kotimatkalla kuuden aikaan aika hyvin kun nukuin noin 10 pysäkin ajan ja heräsin sopivasti juuri pari pysäkkiä ennen omaa.

Herätys 4.50 ja lähtö Nikko national parkiin. Nikko on japanin yksi kuuluisimmista turistikohteista, joka pitää sisällään vuorten keskelle rakennettuja Shinto ja Buddhalais-temppeleita. Useita ja hienoja. Taitavat olla ihan kansainvälisiä suojelukohteita. Temppeleiden sisällä ei saanut kuvata joten siltä osin kuvatarjonta jää hieman laihaksi.

Hieman yleisnäkymää.

Temppeleiden jälkeen noustiin vuorelle jossa oli vesiputouksia.

Vesiputouksin luona oli myös apinoita jotka saattavat "hyökätä" ihmisten kimppuun. Parasta siis ottaa aseet esiin.

Tässä kuva yhdestä apinasta. Tämä oli itse asiassa eräästä varsin kauniista puutarhasta. Harmi vaan että sinne ei olisi saanut mennä ja meidät ajettiin pois.

Vuoristolääkäri.

Ja lopulta vierailtiin kuumilla lähteillä. Japani on kuitenkin vulkaanista seutua ja kuumia lähteitä on ilmeisesti vähän joka puolella maata. Ympäri kylää haisi enemmän tai vähemmän kananmunapieru. Haju ei ollut sietämätön, mutten sen verran etten haluaisi muuttaa sinne asumaan. Koska ilta alkoi lähestyä menimme ilmaiseen paikkaan jossa sai huljutella jalkoja noin 40-50 asteisessa vedessa.

Illan päätteeksi matkanjohtajamme Goto-san (ollut saman ohjelman puitteissa euroopassa työharjoittelussa aikaisemmin) halusi aivan välttämättä kutsua meidät vierailemaan asuntoonsa ja tarjota viiniä ja sampanjaa. Minkäs sille sitten voi.

Teknologia voi olla ihmeellistä kun metroaikataulut tarkistetaan kännykastä, mutta se ei paljon lämmitä jos niitä lukee väärin ja huomaa että viimeinen metro on mennyt joskus ja seuraava lähtee 5 tunnin päästä. Taksimatka Kasugasta kotiin, eli olisiko reilut 5 km, maksoi 4000 jeniä joka tekee suomen rahassa 30 euroa. Auts.

Koulun jälkeen about kuuden aikoihin lähdettiin joukolla ostamaan kännykät, kun edellisenä päivänä (15.9) tuli osa stipendistä pankkitilille. Jotkut heput olivat käyneet edellisenä päivänä tiedustelemassa joukkoalennuksen mahdollisuutta ja ilmeisesti eräästä kaupasta pitäisi jotain alennusta saada. No sen arvaa minkäläinen härdelli syntyy kun 15 eurooppalaista tunkeutuu kauppaan ja yksi erinomaisen hökelö myyjä osaa englantia ja yrittää vastata viiteen yhtäaikaiseen kysymykseen. About parin tunnin päästä alkaa homma hahmottua: nimittäin eihän niillä ole riittävästi juuri sellaisia puhelimia kuin jotkut haluaisivat. Osa siirtyy toisiin kauppoihin ja lopulta vain viisi meistä ostaa puhelimen ko. paikasta, enkä tosiaankaan tiedä saimmeko alennusta vai ei. Kun sopimusten teko vei tunnin, niin siinä vaiheessa alkoi parin kympin alennus tuntua aika pieneltä asialta. No kyllä sieltä sitten kymmenen aikoihin kotiin pääsi. Kauppahan oli virallisesti suljettu jo aikoja sitten.

Toshi.

Meikän kännykässä on paitsi itsestäänselvyydet kuten internetti ja kamera, niin myöskin televisio ja jonkin sortin navigointijuttu. Jotkin palvelut vain ovat japaniksi niin ei oikein pysty käyttämään.

Kielikoulu vei koko joukon seuraamaan sumopainia. Edellisenä päivänä tutustuttiin jo hieman lajiin ja jokaisen piti valita painija jota sitten kannustaa itse ottelussa. Ennen ottelua tarjottiin chanko-lounas, erittäin tuhti ateria jolla sumopainijoiden olisi tarkoitus saavuttaa "ihannemitat". Ateria koostui padassa olevista vihanneksista, nuudeleista ja jonkin verran lihaakin mukana. Minusta se ei vaikuttanut kovinkaan lihottavalta ruualta kun vertaa mihin tahansa amerikkalaiseen herkkuun, mutta jospa sillä lihoo kun tarpeeksi mättää.

Ottelut olivat kyllä mielenkiintoisia, mutta... yksi painiottelu kestää ehkä 10-20 sekuntia ja sitten fiilistellään ja uhotaan 5-10 minuuttia ennen seuraavaa matsia.

Tassa minun suosikki Ishide:
http://sumo.goo.ne.jp/eng/ozumo_meikan/rikishi_joho/rikishi_1091.html

ja ottelu olikin yksi mielenkiintoisimmista. Molemmat paiskautuivat kehästä yhtäaikaa pois ja tuomarineuvosto ei osannut päättää voittajaa, joten suoritettiin uusintaottelu, jonka Ishide voitti. Jee!

Koko konkkaronkka. Tai jos totta puhutaan niin puolet koko konkkaronkasta.

Jokin ottelu. Tavoitehan on siis saada vastustaja työnnettyä ulos kehästä tai vaihtoehtoisesti jos koskettaa maata kädellä tai mahalla tai päällä niin myöskin häviää.

Areena illalla. Täällä ei ilmeisesti harjoiteta mitään muuta kuin sumopainia.

Hmm.. olin ostavinani sumo-pyyhkeen mutta jotain pyllynalusia tai mitä liekään oli paketissa.

Siirryttiin kentälle. Piti lähteä ulos ja kysyä ihmisiltä tietä paikkoihin A ja B. Näissä paikoissa piti sitten tehdä joku tehtävä. Ensin piti etsiä jokujokuplaza jossa oli uimaallas ja selvittaa paljonko uiminen maksoi ja seuraavaksi selviytyä McDonaldsiin syömään ranskalaisia. Ei saanut puhua muuta kuin japania. Jotkut yrittivät puhua englantia mutta piti sanoa että japaniksi kiitos. Yllättävän helposti selviytyi ihan muutaman perussanan sanastolla.

Tämän jälkeen joku 70v heppu joka on hoitanyt ikänsä ulkomaalaisten ja japanilaisten kauppasuhteita tjsp jutteli japanilaisten psyykeestä. Huono puhuja mutta mielenkiintoinen sisältö. Japanilaisten ja muun maalaisten eroista, hyvässä ja pahassa. Eräs hyvä esimerkki oli alkuvuodesta sattunut tapaus jossa nuori junankuljettaja huomasi olevansa 90 sekuntia myöhässä,　kiihdytti hiukkasen liikaa ja kohta oli täysinäinen metro talon seinässä. Jokin tolkku täsmällisyydessakin. Minusta se on kyllä aika hienoa että täällä tulee metro aina minuutilleen oikeaan aikaan, vaikka italialaiset ovat taas aivan ihmeissään.

Maantieteellinen eristäytyminen on johtanyt myos kulttuurilliseen eristäytymiseen.

Japani ei ole sotinut kovinkaan paljoa, vaan se on ollut miehitettynä ilmeisesti aika monestikin. Joku voisi sanoa etta japanilaiset ovat alistuvaisia tai sopeutuvaisia, mutta toisaalta se ei ole tuhonnut japanilaista kulttuuria. Ennemminkin japanilaiset ovat ottaneet jotain pientä muista kulttuureita ja muokanneet sen omituisella tavalla omakseen.

Tähän liittyy myös "wa" eli pyrkimys rauhaan, tasapainoon ja harmoniaan, joka puhujan mukaan näkyy kaikessa toiminnassa. Ilmeisesti tämä näkyy nykyaikana perfektionismina työnteossa, mutta myös normaalissa kanssakäymisessä ihmisten kesken. Kun tämä harmonia on ristiriidassa totuuden kanssa niin alkaa tapahtua kummia. Eli kun pitäisi puhua totta ja olla kohtelias yhtäaikaa, niin yleensa seuraa jotain eleitä ja epämääräistä höpötystä joiden tarkoitusta ei voi tietää jos ei ole asunut japanissa 10 vuotta. Jos sittenkään.

Työlästä yrittää tiivistää...

P.S. kivuus, löytyi hieman samanlainen nettikahvila lähenpää asuntolaa.

Shinjukusta löytyi siistein internet-kahvila mitä olen nähnyt, mahdollisesti jopa siistein ikinä. Alle kolmella eurolla sai tunnin ajaksi oman pikku kopin jossa on tietokone, televisio, dvd/vhs-soitin ja tuoli. Kaupan päälle jäätelo tai juoma. Siinä on sitten kirjasto josta voi hakea dvd:tä tai sarjakuvia ja mennä nauttimaan koppiin omassa rauhassa. Takuuvarmaa todellisuuspakoa

Vein italiaanon ja spaniaanin kylpylään. Säälittävää sakkia. Vesi oli muka niin kuumaa että vasta pitkän nitkuttelun jälkeen saivat itsensä kokonaan veteen (40C). Saunaan ei kumpikaan uskaltanut (tällä kertaa oli joku laittanut päälle, sopivat 90C). Väittivät että hengenvaarallista tuo tuommonen.

Vittu sitä mustekalaa on joka paikassa. Lonkerot ei ole niin pahoja. Ei maistu juuri millekään, mutta sitkas rakenne ja ajatus mustekalan lonkeroista saa makunystyrät heittämään kuperkeikkaa. Imukuppeja en saanut pistettyä suuhuni...

Onneksi pesukoneessa on vain kaksi nappia...

Laitetaanpas vaihteeksi vähän perinteisempää turistikuvaa

[hibiyapark kuvia, eipä löydy. ovat hävinneet jonnekin]

Oli pakko syödä pizzaa. Tofu ja soijakastike tulee jo korvista. Illalla vuorossa maailmalla mainetta niittänyt kaupunginosa nimeltään Roppongi. Paikka johon ulkomaalaiset miehet tulevat etsimään japanilaisia naisia ja päinvastoin. Tomera nuori mies saa täällä varmasti paljon hyvää aikaiseksi ja toisaalta se tarkoituksenmukaisuus on hieman ällöttävää. Seura oli hieman ikävää, kun mikään paikka ei tuntunut kelpaavan... hulluja nuo espanjalaiset.

Lopulta 10 metrinen hämähäkki tuli ja söi meidät kaikki.

Japani on katastrofien maa. Näin ne paikalliset kehuu ja kai se on uskottava. Siispä on katastrofi-koulutuksen aika.

Näin pitää toimia kun maanjäristys iskee. Ensin suojataan pää ylhäältä tippuvilta tavaroilta. Sitten käydään poistamassa liedet yms pois päältä, avataan ovet ja sitten ahtaudutaan pöydän tai jonkin muun tukevan tason alle suojaan. Asunnosta ei pidä rynnätä pois. Eikä panikoida turhan päiten. Harjoitus tapahtui huoneessa joka hytkyi hieman sivusuunnassa. Simuloitu järistys oli vielä varsin heikko mutta sai vähän aavistusta että mitä se olisi oikeasti.

Maanjäristyksissä syntyvät tulipalot ovat suuri ongelma joten vaahtosammutinta on hyvä osata käyttää. Mikä tyyli! Mikä kaari!

Illalla eksyiltiin Ikebukurossa. 9-kerroksisen kirjakaupan ylimmästä kerroksesta löydettiin vihdoinkin hieman englanninkielistä kirjallisuutta. Alle 5 kerroksisesta on turha koittaa. Miellyttävä ruokapaikka jossa sai valita ruoka-aineet tiskiltä ja kokki valmisti ne livenä, tosin lähinnä grillailua. Oikein herkkua ja kokki osasi jopa puhua hieman englantia. Lopuksi koitin mennä asuntolan saunaan, mutta se olikin kylmänä. Pitäisi keksiä mistä napista sen saa päälle. No toiseksi paras asia on ammeessa lilluminen joten sitä siis. Viela kun ymmärtäisi että miksi suihkut on vyötärön tasolla ja peseytyessä pitää istua noin 10 cm korkeilla saaveilla...

Ensimmäinen koulupäivä! Kevyttä kertausta. Ensimmäiset päivät on ns. selviytymiskurssi jolla kerrotaan aivan tärkeimmät asiat ettei kuole nälkään ja saa puukosta heti ensimmäisella viikolla ja joka on käytännössä sama kaikille japanin kielen tasosta riippumatta. Meidät on kyllä jaettu pienehköihin ryhmiin tason mukaan.

Illalla mentiin Tommin kanssa Shibuyaan ja kun en jaksanut kenkäkauppoja kierrellä niin lähdin omille teilleni... eksyen erinomaisesti. Tässä yhteydessä pääsin tutustumaan kahteen ääripäähän Japanilaista ystävällisyyttä. Jossain vaiheessa eksyin puistoon ja siellä pyörittyäni aikani kehää kiertävää polkua, kysyin yksinään puhelinkopin luona seisoskelevalta mieheltä että anteeksi tohtiiko kysyä. Mies ottaa pari askelta poispäin. Menen perässä kysyen missä olen ja jätän hänet rauhaan kun hän lopulta saa kakaistua puiston nimen Yoyogi. Seuraavaksi huomaan junan kiitävän talojen lomassa joten ei muuta kun etsimään juna-asemaa. Asemalla aikani karttaa ihmeteltyäni joku nainen tulee puhumaan sujuvalla englannilla että voiko auttaa. Lopulta hän tulee mukana seuraavalle isolle asemalla, näyttää siella vähän paikkoja ja opastaa vielä mistä lähtee minun seuraava juna. Ihmeellistä. Oli kuulemma käynyt joskus Suomessakin hän. Itse asiassa kaikki täkäläiset on käyneet joskus suomessa.

Shibuyan kuuluisa maamerkki. Tämän koirapatsaan luona on ehkä Tokion yleisin tapaamispaikka. Taru kertoo että tällä paikalla joskus koiran isäntä oli lähtenyt jonnekin ja koira oli odottanut isäntää täällä kuolemaansa saakka. Tai jotain sinne päin.

Ruoansulatusteknisiä häiriöitä.

Rekisteröityminen Japanissa asuvaksi ulkomaalaiseksi ja vierailu Suomen Japanin suurlähetystössä. Olisin kyllä arvostanut jos ulkomaalaisvirastossa olisi voinut puhua englantia tai Suomen suurlähetystössä suomea.

Tänään pääsin aloittamaan ruokailut asuntolan ruokalassa. Aamupala pitää käydä syömässä ennen kahdeksaa ja illallinen oli about 18-23 välillä. Hinta ei ole hirvittävä, sillä aamupala kustantaa pauttiarallaa 1.5 euroa ja illallinen kolmisen euroa ja vatsan saa todellakin täyteen, jos vain tavara pysyy sisällä. Päivisin yleensä ostetaan obentoo eli box-lunch alakerran kaupasta. Suomeksi sanottuna mikro-ateria. Tämä on käsittääkseni se yleisin tapa hoitaa toimistotyöntekijöitten ruokailu päivittäin.

Ensimmäinen työpäivä valkenee. Puku päälle ja baanalle. Aamupäivä sisältää vain yleistä informointia, mutta illalla päästään jo edustamaan. Sentterin tiloissa on kemut joihin on kutsuttu paitsi meidät, niin myöskin firmojen edustajat (eli suomeksi sanottuna meidän pomot), edellisinä vuosina euroopassa olleita japanilaisia opiskelijoita ja joku ministerikin siella kävi puheen pitämässä. Syötiin ja juotiin ja kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisit saanut olla mukana. Baarin kautta kotiin niinkuin japanilaiseen kulttuuriin kuuluu. Työmiehet eivät mene töitten jälkeen suoraan kotiin vaan muutamalle lasilliselle tyokavereitten kanssa ja kotiin mennaan nukkumaan. Olettaen siis että töistä tohtii lähteä ollenkaan pois... Tällaisenkin tarinan kuulin että jos mies tulee liian aikaisin töistä kotiin joka päivä niin sekään ei ole hyvä koska se näyttää naapureitten silmissä siltä että ei tee kunnolla töitä.

Vinkki: jos sushissa riisipallon päällä on valkoinen lotjake niin jättäkää ihmeessä väliin. Se on (onkohan sille joku oma nimi) 10-lonkeroinen mustekala. Helvetin sitkeetä ja siitä erittyy suuhun jotain jotain juttua joka maistuu pahalle. Sen verran fiksu olin kuitenkin että ensin söin ja sitten vasta kysyin että mitähän tuli tehtyä.

Sushitarjoilu. Siellä näkyy ne valkoset inhokkeet.

Kuva aivan hirveän epäonnistunut, mutta pitäisi esittää tulevaa esimiestä Juichi Araita. Elkää kysykö kumpi on etunimi ja kumpi sukunimi.

Pieni tikkamatsi oluttuopin ääressä piristää. Televisiossa näkyy taifuunin kulku, mutta se ei tässä vaiheessa näytä tunnelmaan vaikuttavan.

Hieman pienemmällä porukalla tutustuimme Shinjukuun. Shibuyan ja Ginzan ohella suurimpia kauppakeskittymiä, eli shoppailuhelvettejä.

Illalla kuuluisaan Akihabaraan, eli nörttien paratiisiin. Elektroniikka- ja viihdekauppoja silmänkantamattomiin. Markkinarakoa löytyy mille vain ja niinpä jotkin kaupat keskittyvätkin myymään esimerkiksi erilaisia kaapeleita tai nukkeja anime-hahmoista. Alkuhämmennyksen jälkeen joutuu kuitenkin toteamaan että suurin osa kaupoista on toistensa kopioita. Pääkatujen varrella on isot kaupat houkuttelemassa tyhmät asiakkaat ostamaan kalliilla ja pikkukujilta löytää mitä vain.

Tässä yhteydessä voinee aloittaa listan kummallisista asioista joita on tullut syötyä tai joita ei ole aikaisemmin tohtinut. Vavise madcook. Akihabarassa kävimme syömässä paikassa jossa oli mm. mielenkiintoista teen näköistä ainetta joka maistui kahvilta (myöhemmin selvisi että se on paahdetusta viljasta tehtyä teetä). Simpukkakeitto.

Illalla juuri kun pääsin kämpälle, eli siis kotiin, alkoi taifuunin mukana tuoma ukkosmyrsky.

[video]

Taifuunihan ohitti japanin pääosin sen itäpuolelta, mutta ehti kuitenkin eteläkärkeä runnoa jonkin verran.

Sentterin kiltti täti esitteli Shibuyaa aamupäivällä.

Kauppakatu mallia Japani.

Katuesiintyminen on yleensä kiellettyä. Ilmeisesti syystä että kaupat voivat olla auki vuorokauden ympäri jos siltä tuntuu ja yleensä ovatkin esim iltayhdeksään eivätkä halua köyhiä taitelijaksi itseään luulevia häiritsemään asiakkaita... tai sitten ei. Joka tapauksessa tämä oli aukion reunalla ja mukavaa huomata että katuesiintymiseen panostetaan hieman.

Kadunylitys mallia Japani.


Illalla kävelin "koti"seutua ristiinrastiin ja pääsin koittamaan ensimmäistä kertaa asioimista paikallisten kanssa kaupassa ja raamen-ravintolassa (raamen on nuudelikeittoa ja jotain juttuja paalle). Kauppaan sisään astuessani myyjä huutaa tervetulotoivotuksia, johon ei paljon muuta voi kun pelokkaana nyokätä. Valikoituani ostokset (turha kuvitellakaan yhtään suomesta tuttua tuotetta) tiskillä alkaa taas kova selitys japaniksi, runsaasti olankohauttelua ja nyökkäilyä. Ja poislähtiessäkin vielä toivotetaan erinäisiä asioita; en todellakaan tiedä mitä. Nyökkään pelokkaana.

Lämpotila 30C, ilmoitan kun loppuu.

Kello 14.00. Vihdoinkin. Tyynen valtameren leppoisan lämpimät tuulenvireet hellivät Naritan lentokentällä. Tarkastukset ongelmitta, mita nyt yhdeltä espanjalaiselta hävisi pukupussi jonnekin (kuulemma jossain päin Ranskaa menossa). Junalla tunnin verran Tokion keskustaan jossa tapaan Hitachin edustajina yhden norjalaisen Robertin ja jonkun japanilaisen, jotka vievät meidät asuntolaan, joka sijaitsee aika lailla Tokion luoteisreunassa.

Täkäläisestä metroliikenteestä löytyy vähän enemmän valinnanvaraa kuin Helsingissä. Metrokartta:
http://www.tokyometro.jp/network/pdf/rosen_eng.pdf
http://www.bento.com/subtop5.html

Pitänee vielä kaivaa Tokion kartta jostain, koska tuossa ei välimatkat ole oikein. Minun (meidän, samassa asuntolassa asuu kaksi muutakin Hitachilla tyoharjoittelussa olevaa eurooppalaista) pysäkki on Shimura-sanchoome (itabashi-ku) ja koulu on Hanzomonissa. Matka oli suhteellisen tuskaisa kun laukusta hajosi pyorä ja piti kantaa 25kg harteilla. Viela kun oli niin hiki etta kädet luisti koko ajan. Nooh, suomalainen mies ei valita.

Asuntolassa on noin 12 neliön huone. Yhteiset vessat, suihkut, pesukoneet, televisiot, keittiöt jne. Onneksi sentään on oma ilmastointilaite. Iloisena yllätyksenä asuntolassa on myös sauna ja pienimuotoinen kylpylä (eli iso amme josta tulee jotain vesisuihkuja), tenniskenttä ja "kuntosali". Yllättäen kaikki on Hitachin valmistamaa: hissit, pesukoneet, televisiot, ilmastointilaitteet.

Oma koti kullan kallis. Kodiksi kai sitä on kutsuttava paremman sanan puutteessa. Luukku ehken.

Ikkunanäkymä päivällä.

Ikkunanäkymä yöllä.

Uhhuh. Vaihdetaanpa kieli heti kärkeen suomeksi niin ei pääse vallan kokonaan unohtumaan.

1. syyskuuta pitäisi kai olla torstai. Tässäpä ei vielä kovin jänniä tapahdu. Matka alkaa Brysselistä 14.00 eli 21.00 japanin (GMT +9) aikaa. Brysselistä matkustetaan pari tuntia Pariisiin, mutta Pariisista ei pääse paljoa nauttimaan koska lentokenttä on sen pohjoispuolella eli matkan varrella Brysselistä nähden. Pikachu-kone lähtee Pariisista noin 20.00.
Lento meni enimmäkseen nukkuessa (+madagaskar ja boredom of heavens).